Brasilia – Osa 2: Rio de Janeiro

11.04.2008

Istuimme bussissa kohti Rio de Janeiroa. En ollut uskoa sitä. Ihmeen kaupalla survoimme tiemme Sao Paulon keskustan läpi bussiasemalle ja oikeaan bussiin. Vedonlyönnissä kertoimet eivät olisi olleet ehtimisen puolella.

Bussissa viihdytin itseäni keksimällä mahdollisimman monta eri tapaa kirota ajattelemattomuuteni bussimatkoja varten. Ei ipodia, ei kirjoja eikä edes mitään mihinkä piirrellä. Ja matka kesti 6h.

Hienoa.

Yritin nukkua bussissa, mutta siitä ei tullut mitään koska reitti meni kuin spagetti lautasella. Joka kurvissa tunsin kuinka vatsanpohja heitti voltin. Maisemat toivat mieleeni Itävallan, Afrikan ja Brasilian. Afrikan maaperällä en ole askeltakaan ottanut, mutta kuvittelin sen moiseksi. Ukkonen taisteli taivaanrannassa huomiosta maisemien kanssa, mutta hävisi metsänmitalla.

Matkalla Rioon juttelimme Israelilaisen pojan kanssa matkustamisesta ja päätimme perille päästyämme alkaa suunnistamaan kohti hostellia yhdessä. Turvallisuudentunteemme kasvoi siis hieman. Olimmehan menossa kohti varmaan maailman vaarallisimpiin kuuluvaa kaupunkia.

Bussiterminaalin laiturin iskeytyessä kengänpohjaan tein samantien kaksi huomiota, a) Rio de Janeiro vaikuttaa seikkailulta, sekä b) Mistä helvetistä pääsen pois täältä slummien keskeltä.

Terminaali ei sijaitse kovinkaan hienolla alueella. Katselin loputtomalta tuntuvien hylättyjen tehdashallien riviä ja mietin kuinka monta koditonta liimanhaistelijaa sieltä löytyy. Graffitit koristelivat muuten harmaata aluetta, mutta niidenkin taso oli jotain aivan karmivaa.

Nappasimme bussin joka matkasi kohti Ipanemaa, missä hostellimme sijaitsi. Matkalla näimme Finlandia nimisen jäätelöbaarin. Sekä alastoman kodittoman sammuneena liikennevaloissa. Hostellimme ei löytynyt heti vaan jouduimme hieman etsimään oikeata katua, mutta löydettyämme sen huomasimme kuinka mahtavan hostellin olin meille varannut. Se sijaitsi sisäpihalla joka oli täynnä hostelleja ja heti sisäpihan ulkopuolella oli 3 baaria ja ravintola. Porttikongissa oli myös kokoajan 2-4 ihmistä vartioimassa sisäänkäyntiä. Hykertelin hyvästä olosta ja kirjauduimme hostelliimme.

Hykertely vaihtui ns. “Mitä-helvettiä” tärinäksi, kun näin hostellihuoneemme. Constanza nauroi alkoshokin jälkeen ja huoneestamme tuli kestovitsi matkamme ajaksi. Miksi? No koska oven ja ikkunan sijaa huoneessa edustivat brasilian liput. Selkeä juttu. Eihän siinä mitään.

Tuulettimet täysille ja naama tyynyyn. Unta en saanut, koska ilmankosteus hipoi miljoonaa ja huoneessa oli yhtä kuuma kuin saunassa. Mietin vain kuinka hienoa on olla suomalaisena Brasiliassa, mutta hikipisarat naamallani kertoivat toista tarinaa. Yö oli vaikea ja energiaa ei pahemmin ehtinyt keräytyä seuraavan päivän seikkailuihin, mutta se mikä menetettiin kropan energiavarannoissa voitettiin innostuksessa ja motivaatiossa. Näillä mentiin.

Aamulla hyppäsimme kiertoajelutaksiin jonka hostellimme järjesti. Opas oli vanhahko mies joka selitteli niitä näitä milloin milläkin kielellä. Portugaliksi suurimman osan, aina välillä siirtyen espanjaan ja kuulin myös pari sanaa englantia. Aikamoinen supermies. Kiertelimme pienellä henkilöautolla pitkin Rio de Janeiroa, ja ensimmäinen matkakohteemme oli kuuluisa Jeesus-patsas Corcovadolla.

Päivä oli pilvinen, joten totesimme että emme olisi saamassa ihan täydellistä jesse-kokemusta. Pilvet leikkivät kanssamme ja piilottelivat tätä massiivista betonipölkkyä, antaen vain pari mahdollisuutta pilvettömään kuvaukseen. Harmi että kyseisinä hetkinä ei sulkimet olleet osoittamassa jessen suuntaan. En ollut kamalan pettynyt kun itselle ei moinen paikka kummoisia reaktioita aiheuttanut suuntaan taikka toiseen – mutta ainakin yhden meksikolaisen pariskunnan huomasin ja kuulin valuttavan kyyneleitä sään takia. Itse patsas piirtyi horisontissa jo kun saavuimme Rioon, ja on varmasti kuuluisin asia mitä täältä löytyy.

Hassuna yksityiskohtana patsaan luokse viimeiset metrit tehtiin liukuportaiden avustuksella. Se toi hilpeyttä kasvoilleni ja mietin ääneen kuinka huvittavaa se on ja kuinka voisin kuvitella liukuportaiden yläpäässä kuuluvan kuulutuksen “Toinen kerros – Naisten alusvaatteet, urheiluosasto, Starbucks sekä Jeesus Kristus vapahtajamme”. En saanut muilta turisteilta paljon hymyjä huomiolleni.
“Tosikkoja”, tuhaisin.

Patsaan jälkeen syötimme lähimetsän apinoita. Banaaneilla. Apina ja banaani. Tosi tarina.

Kiertoajelu jatkui Rio de Janeiron katedraalissa käynnillä. Upea oli ja hyvä osoitus Brasilian arkkitehtuurista. Ja sen mahtavuudesta. Sain erittäin vihaisia katseita kun kuvasin kattolasitusta – mutta puolustuksekseni en tiennyt että siellä ei saanut kuvailla. Tai ainakin sitä paheksuttiin. Mitäs rakensivat niin nätin siitä. Purivat omaa nilkkaansa.

Kiertelimme pitkin Rio de Janeiroa ja aina välillä hyvin ekstrovertti oppaamme iski liinat kiinni ja hoputti ulos autosta kuvailemaan tai pällistelemään jotain. Mieleen jäi pikkukahviloissa nautitut pienet lämpimät voileivät sekä portaat missä chileläinen taiteilija on leikkinyt vuosikymmeniä. Hän on peittänyt isot portaat keittiölaatoilla. Eri värejä ja kuvioita – ja kaikista isoimmista maista löytyy jotain. Spottasin suomesta laatan missä luki hassusti “TERVETULOA” – wau.

Iltamme päättyi lähiravintolan menua tutkiessa ja kokeilin ensimmäistä kertaa kuuluisaa brasilialaista naudan sisäfilettä. Mureaa, maistuvaa ja isohkoa. Annoskoot eivät ole pienille ihmisille – jouduin taipumaan pihvin edessä ja toteamaan löytäneeni voittajani. Kun ei niin ei. Liika on liikaa. Katsoimme auringonlaskun Ipaneman rannalla ja totesimme kuinka mahtava näky se oli. Kameraa en kantanut rannalla mukanani turvallisuussyistä, joten valitettavasti kuvat jäivät ikuistamatta muualle kuin muistoihin. Palasimme hotellille ja yritimme nukkua aivan liian kuumassa brasilian yössä. Tuloksetta.

Constanza ja allekirjoittanut

Matkamuistoja laukkuihin, muistoihin ja muistikortille – siinä meidän seuraavat pari päiväämme. Söimme hyvin ja erilaisissa paikoissa. Shoppailimme hienoimmissa ostoskeskuksissa, rannoilla sekä Ipaneman kaduilla. Mukaan tarttui yhtä sun toista turhaa ja tarpeellista. Päätimme myös usean tunnin harkinnan jälkeen vierailla Maracanan stadionilla ja katsoa jalkapallomatsi brasialaiseen tyyliin. Äänekkäästi ja totaalisen kaaoksen alaisena.
Mahtavaa.

Miksi tämä kokemus vaati usean tunnin harkinnan onkin sitten ihan toinen tarina. Minulle tämä asia oli täysin selvä ratkaisu, mutta Constanza palautti maan pinnalle kertomalla reissun kustannuksista. Kahden hengen reissu ohjatun ryhmän mukana peliin maksoi n. 60 euroa joka on kohtuu iso summa jopa brasilian mittakaavalla. Mutta juteltuani paikallisten kanssa ottelusta, stadionista ja yleisestä meiningistä brasiliassa jalkapallon tiimoilta päätin kumminkin sortua hieman ylihintaiseen turistiratkaisuun. Ja hyvä päätös se loppupeleissä oli nähtyäni ottelunjälkeiset hulinat ja turpakäräjät. Ottelu oli semifinaali ja tunteet sen mukaisia. Pelin jälkeen ihmiset tappelivat ja ratsupoliisin ratkaisu oli yleensä ratsastaa hevosella täysiä kohti ihmisjoukkoa. Tehokasta ja musertavaa.

Itse stadionilla meno oli aivan älytöntä ja koskaan en ole eläissäni moista kokenut. Jalkapalloa isolla J:llä. 62 000 ihmistä huutamassa samaan aikaan. Fanit olivat mukana tavalla joka jopa hieman pelotti – varsinkin onnistumisten ja epäonnistumisten ilmaiseminen kaljan heittelyllä toi hieman lisäsäpinää peliin. Muistan kuinka vieressä seisonut vanhahko mieshenkilö juuri kaljan käteen saatuaan viskasi sen metrin ilmaan maalin osuessa oman joukkueen tilille. Ihailtavaa uhrautumista.

Savua oli ilmassa enemmän kuin reggea konsertissa ja välillä kenttää ei nähnyt ollenkaan kun 4 metriä alempana joku heilutteli Vantaan kokoista joukkueen lippua. Se toi oman jännityselementtinsä katselukokemukseen, koska ihmiset hänen takanaan heittelivät kaikkea mitä käteen osui että hän tajuaisi poistaa lipun muiden näkökentästä. Kyseinen lipunheiluttelija oli aivan kaljan peitossa, mutta se ei tuntunut hänen menoa hidastavan. Ihailtavaa uhrautumista jälleen.

Itse ottelu oli Flamengos vastaan Vasco. Ottelu päättyi 2-1 ja hävinnyt joukkue tuhlasi rangaistuspotkun aivan ottelun loppupuolella. Meininki oli katossa ja emme olisi parempaa ottelua voineet toivoa. Suosittelen lämpimästi otteluun menemistä jos jalkapallo kiinnostaa edes hieman. Ottelun jälkeen juttelin brittiläisen ryhmän kanssa ja kaikkien heidän mielestä kyseinen ottelu ja koko tapahtuma oli aivan ainutlaatuinen maailmassa. Useilla heillä oli kokemusta monestakin euroopan maasta ison ottelun tiimoilta ( Liverpool vs. Inter, Manchester United vs. Roma, Real Madrid vs. Barcelona, jne.. ) ja en kyllä yhtään ihmettele heidän mielipidettään. Sen verran päräyttävä kokemus tuo tapahtuma oli.

Seuraavana päivänä kaupunkia kierrellessä poikkesimme pankkiin asioimaan. Toisin sanoen yritin nostaa rahaa Visallani. Jonottelimme automaatille ja silmääni pisti edessä touhuavat vaaleat pitkät vanhahkot mieshenkilöt beigenvaaleissa neuleissaan. Hieman lähemmäksi ujutettuani itseäni totesin arvaukseni oikeaksi – ruotsalaisia!

En edes muista koska viimeksi olen joutunut ruotsia puhumaan enemmän kuin pari lausetta ( okej, muistan minä. se oli kesätöissä vuosi sitten.. ), mutta selvisin pari lausetta kunnialla ja selvisi että kaverit tarvitsivat hieman apua automaatilla kun eivät portugalia kamalasti osanneet. Itsehän itsevarmasti totesin että voin auttaa, ja kun auttamisen hetki tuli niin tottakai käännyin portugalia puhuvan Constanzan puoleen joka sitten auttoi heitä kielen kanssa. Ha ha. Totesivat jotain skandinaavian yhteistyöstä ja vitsailivat jotain purjehduskerhoista. Ainakin näin luulisin/oletin.

Halusin ostaa brasilian maajoukkuepaidan sinä päivänä, mutta en piraattiversiota. Luulin että halvalla olisin päässyt, mutta toisin oli. Suomestakin olisi saanut halvemmalla moisen. Harmillinen juttu jota en osannut odottaa. Joten jäi ostamatta.

Sunnuntaisin hostellimme välittömässä läheisyydessä järjestetään hippimarkkinat nimeä kantava turisteille suunnattu ostospyräys. Tavaraa oli jos jonkinlaista ja rahaa siellä kyllä olisi saanut palamaan. Ei vain ostoksia tehdessä mutta myös tavaroita menettäessä. Lompakot ja kamerat olivat kovaa kamaa paikallisten taskuvarkaiden parissa – ja todistimme jopa pari “Apua missä minun lompakkoni on”-paniikkia turistien hätääntyneiltä kasvoilta. Ikävä kohtalo. Itsellä lompakko oli onneksi ketjulla kiinni ja 80% rahoistani oli housujen sisäpuolelle ommellun taskun uumenissa. Olin siis suht luottavaisin mielin koko reissun ajan.

Illalla löysimme itsemme istumassa pienen, sympaattisen baarin terassilta. Televisio aukesi jossain välissä asiakkaiden huutaessa baarin omistajalle jalkapallon mahdollisesta televisioinnista. Ja sitähän sieltä tuli. Ja mikä matsi tulikaan! Chile vs. Brasilia ns. baby-football versiona. Eli pienen pieni kenttä ilman sivu- tai päätyrajoja. Olimme tietenkin ilahtuneita, mutta myös hieman pelokkaita miettiessämme mahdollista Chilen maalia. Uskallammekko riemuita sen johdosta, vai onko turvallisempaa pitää mölyt mahassa. Ratkaisimme kyseisen ongelman unohtamalla koko ongelman ja nousemalla penkistä ylös ja huutaen täyttä kurkkua Chilen tehdessä maalin. O-ou. Mutta ihmiset ottivat asian kohtuu rauhallisesti, enkä edes huomannut sylkeä tilaamassani juomassa. Mahtavaa!

Favela. Tuo brasialainen ghetto. Vuorenrinteillä sammaleen tavoin kasvava köyhien ihmisten asuttama asuinalue on Rio de Janeiron kuuluisimpia asioita. Niitä siellä riitti ja isoimpiin ja vaarallisimpiin kuuluva Rocinha piirtyi ympärrillämme seuraavan aamun sarastaessa. Moni ei sinne menisi, mutta halusin välttämättä sinne mennä koska lähdin koko reissuun kohti etelä-amerikkaa suunnitelmissa nähdä ja kokea uutta. Ja tämä, jos jokin, oli nimenomaan sitä itseään.

Yksinäni en sinne olisi kyllä missään nimessä lähtenyt – vaan nappasin hostellista löytyneen matkaopaskirjan suositteleman paikallisen oppaan numeron ja soitin hänelle ja sovin reissusta. Ja kun sanon että minä soitin, tarkoitan tietenkin että Constanza soitti. Paremman hinnan sieltä varmaan saa portugaliksi kun englanniksi.

Matkasimme favelan korkeimmalle kohdalle mopoilla ja sieltä kävelimme favelan läpi kävellen. Saimme kuvata reissun aikana, mutta kun opas sanoi että “kamerat piiloon” niin emme harkinneet kahdesti linssin piilottamista taskun suojaan. Ja ymmärrän kyllä miksi ne aina sujahtivat piiloon. Huumekauppiaat ja heidän suojelijat eivät pahemmin halua että kukaan heitä ikuistelee kameroillaan.

Hieman perspektiiviä alueen vaarallisuuteen toi se, että näin noin kahden tunnin kävelyn aikana 3 pistoolia ja yhden rynnäkkökiväärin. Aikamoista.

Ihmiset olivat favelassa ystävällisiä ja meidät otettiin vastaan ihan hyvillä mielin. Paikalliset lapset olivat innoissaan nähdessään vitivalkoisia ihmisiä, ja varsinkin talomaalin valkoiset käsivarteni tuntuivat saavan huomiota. Suurin osa ihmisistä faveloissa olivat joko hyvin tummahipiäisiä tai täysin mustia. Köyhyys näkyi jokapuolella.

Katujen tilalla talojen välistä luikerreltiin pieniä käytäviä muistuttavilla reiteillä ja itse asunnot ja talot muistuttivat enemmän lapsena rakennettavia majoja kuin asuntoja. Sieltä täältä kuului television pauhetta ja oppaamme kertoikin television olevan suurin viihdyke faveloissa. Saippuaoopperat keräävät paljon katselijoita ja jos itseltä ei televisiota löydy niin ihmiset kerääntyvät naapurin luokse jolta moinen löytyy.

Poikkesimme myös pienen työpajan puolelle missä paikalliset myivät spraymaalilla tehtyjä tauluja turisteille ylihintaan. Jälki ei ollut kovinkaan hienoa ja suurin osa tauluista oli tehty ns. stencil-tekniikalla, eli niiden tekeminen massana ei todellakaan ole vaikeata tai aikaavievää. Joten heidän pyytämät rahat tauluista olivat kyllä suoraan sanottuna sikahintaisia. Sinne jäivät taulut odottamaan rahakkaampia turisteja.

Loppuillan palloilimme pitkin Rio de Janeiron katuja, tarkemmin Ipaneman. Kadunkulmien sympaattiset kahvilat ja niiden menujen maailman mainiot ruokatarjonnat pistivät pysähtelemään usein ja mahalaukku venyi ja paukkui pitkin viikkoa. Oli vaikea sanoa paahtoleivälle jonka täytteet olivat kaneli-banaani tai hampurilainen jonka välissä oli raakaa sipulia, iso naudanlihapihvi sekä tomaatti joka painoi vähintään yhtä paljon kun itse pihvi. Ja tämä kaikki alas vastapuristetun tuoremehun avustuksella. Mmmmmmmm.

Viimeinen päivä Riossa meni sateen tieltä juostetta kulmalta toiselle. Kadut olivat tyhjiä pikkukrääsän myyjistä ja olimme isojen kauppojen armoilla shoppailujen kanssa. Otimme päivän aika rauhallisesti eikä säiden suhteen muutosta ollut ilmassa. Vettä tuli kuin saavista ja aina välillä ukkonen rikkoi hiljaisuutta. Menimme syömään kalliiseen ravintolaan ja juhlistimme viimeistä iltaa Riossa. Ruokana oli naudan sisäfilettä, paikallista mausteista makkaraa sekä kanan rintafilettä. Se tarjoiltiin kermaisen riisipaistoksen kanssa ja koko paketti vei kielen mennessään. Palvelu oli myös aivan tajuttoman hyvää ja kyllä taas huomasi kuinka palvelukulttuuri on suomessa aivan mitäänsanomatonta. Mielelläni maksoin kahden hengen ateriasta heidän pyytämän 30 euroa ja jätinpä tippiäkin oikein avokätisesti. Vatsa huusi taas armoa, mutta en sitä tähänkään asti ole kuunnellut. Sinä yönä nukuin ensimmäistä kertaa 5 päivään kunnolla.

Aamupalaksi selvitimme miten pääsemme Ubatubaan Rio de Janeirosta, ja selvisi että suora bussiyhteys sinne lähtisi bussiterminaalista. Sinne sutena ja ennen kuin huomasimmekaan niin olimme taas pujottelemassa pitkin maantietä kohteena uusi kaupunki.

Rio de Janeiro jäi mieleen mahtavana lomakohteena ja viettämämme 5 päivää kyseissä kohteessa ei tuntunut riittävän oikein mihinkään. Ja ei se riittänytkään. Paljon jäi näkemättä – osa ajallisten syiden takia mutta osa myös taloudellisten. Mikään halpa paikka Rio ei ole.

Sade hakkasi bussin ikkunaa ja muistoihini paloi viime bussireissun raikkaat mielikuvat vellovasta mahalaukusta ja tylsästä kuuden tunnin nukkumattomasta reissusta.

Deja vu iski – ja lujaa.

Tarina jatkuu osassa 3…

( Olen saanut laturin läppärilleni ja elämä jatkuu tutuilla raiteilla! )

---