Blogi on ollut syväjäässä suomeen palaamisen jälkeen. Listallahan on vielä paljon mielenkiintoisia tarinoita ja sadoittain kuvia, mutta itse tarinat jäivät vain muistoihin. Chile jäi taakse mutta sydämessä se yhä sykkii vahvana! En päivitä blogia enempää, mutta annan kyllä mielelläni lisätietoja sitä tarvitseville. Sähköpostini on tommi piste mustaniemi at gmail piste com.

Tommi

Pari päivää vajaa vuosi sitten lähdin Suomesta kohti Chileä. Nyt on aika palata kotia.

Vaikea kuvitella että siitä on jo vuosi ja tuntuu että vastahan minun seikkailuni lähti liikenteeseen. Aika menee nopeasti. Muistan silti jokaisen päivän. Voin palata ensimmäiseen viikonloppuuni Santiagossa. Muistan kaikki tukalat ja nolot kauppareissut. En voi koskaan unohtaa näitä muistoja. Mutta tällä hetkellä matkalippu kourassa olo on hyvin tyhjä. Matkalaukut ovat täynnä esineitä ympäri Etelä-Amerikkaa ja valokuvia tuli otettua aivan uskomaton määrä. Muistoja siis on ja hymyn pitäisi olla herkässä. Mutta silti jotenkin tuntuu että pelko Suomeen palaamisesta on tällä hetkellä liian hallitsevana ajatuksena. Juurihan minä sain asetettua elämäni jonkinlaiseen rutiiniin täällä. Koulu alkoi sujua todella hyvin ja kielimuurin ohennettua pystyin nauttimaan koulukavereista ja -ympäristöstä paljon enemmän. Nyt alkaa sopeutuminen Suomi nimiseen maahan pohjoisella pallonpuoliskolla. Takaisin toiselle puolelle maapalloa.

Tuntuu hyvin raa’alta nykäistä itseni tästä elämästä pois. Suomi on tällä hetkellä minulle kylmä paikka jossa eurolla ei pääse mihinkään.
Maa, jossa ihmiset eivät ole lämpimiä ja vierastavat toisiaan.
Maa, jossa kaikki on niin kallista että olen alkanut epäilemään tulenko ostamaan mitään ruokakaupasta seuraavaan 30 vuoteen.

Maa, jota en koskaan vaihtaisi mihinkään toiseen. On se omituista..

En koskaan ole ollut ylpeämpi olla suomalainen ja nyt vasta ymmärrän mitä suomalaisuus tarkoittaa.

Blogi tulee jatkamaan vielä suomeen päästyänikin, koska olen useita kuukausia jäljessä kuvapäivitysten ja tarinoiden suhteen. Vielä on paljon kerrottavaa Argentinasta, Pääsiäissaarista, Chilen maaseudusta ja tusinasta muusta asiasta. Koulustani. Elämästäni. Tyttöystävästäni. Elämää on eletty, mutta on ollut meno sen verran hektinen että ei ole ehtinyt pysähtyä niistä teille kertomaan! Hullunkurista. Ja koska jo alusta alkaen halusin kirjoittaa tunteella ja ajatuksella, niin en missään vaiheessa halunnut hutaista jotain kasaan parilla kuvalla. Ei. Tähtäsin paljon korkeammalle tekstien sekä kuvien suhteen. Se tietenkin kostautui useita kertoja. Kynnys alkaa kirjoittamaan tai muokkaamaan kuvia oli korkea ja aika tuntui menevän joko matkustelun, lukemattomien koulutehtävien tai ihmisten kanssa.

Tänään on tiistai ja torstaiaamuna nousen lentokoneeseen joka vajaan 20 tunnin jälkeen laskeutuu Helsinki-Vantaalle.

Vuosi Chilessä on sitten takana ja en voisi olla onnellisempi.

Ubatuba. Hassu nimi. Lausuttuna Uvatuva. Väänsin bussissa vitsejä kaupungin nimestä siihen pisteeseen asti että Constanza antoi minulle vanhan kunnon “joojoo, olet maailman hauskin ihminen. nyt – hiljaa“-katseen. En tietenkään sitä siihen pisteeseen lopettanut vaan lypsin vitsiä vielä lisää.

Bussimatka Rio de Janeirosta kesti tovin ja en tietenkään keksinyt mitään tekemistä. Näköalat ikkunasta olivat upeat, mutta vatsa ei pitänyt taaskaan mutkikkaasta tiestä yhdistettynä kuskin liian herkkään kaasujalkaan. Olihan ne komeita maisemia ajaa syrjänteeltä – mutta halusin matkaltani enemmän! Pientä tekemistä keksin toviksi kun juutuin vessaan. Oven kahva tipahti koomisesti oven toiselta puolelta kun olin WC:ssä sisällä. Tovin tuumailtuani ja ovea hakattuani joku ystävällinen ihminen tuli pelastamaan minut WC:stä. Bussin pysähtyessä tankkaamaan sain kuskilta vihaiset tekstit osakseni. Portugalini ei kovin vahva ole, mutta jollain ihmeen kaupalla sain selville että hän ei halunnut olla ystäväni. En tehnyt mitään väärää tilanteessa joten nukun yöni yhä hyvin.

Kun saavuimma Ubatubaan meitä oli siellä hostellin omistaja vastassa. Hieno ele, mutta ele osoittautui hieman koomiseksi kun auto ei lähtenyt käyntiin ja minusta tuntui että jos myisin kamerani niin saisin kolme samanlaista autoa niillä rahoilla. Mutta ei se mitenkään masentanut – päinvastoin. Koko reissun ajan olen halunnut mahdollisimman aitoja kokemuksia ja tämä jos jokin oli juuri sitä itseään.

Ubatuba osoittautui keskustan puolesta köyhäksi, mutta se muuttui radikaalisti mitä lähemmäksi uimarantoja pääsimme. Siellä paistoi kaupungin turistimaisuus läpi huomattavasti. Kaikki oli kiillotettua ja hintalappuun lisätty se kuuluisa nolla.

Tutkailtuamme tovin hostelliamme totesimme että tästä tulee paras rantaloma koskaan. Hostellimme oli itseasiassa pieni asunto jonka vuokrasimme 4 ihmisen voimin. Meidän vahvuutemme siis tuplaantui Ubatuba-reissullamme. Ystäväpariskunta Santiagosta, David ja Patricia, ovat oikein mielenkiintoisia ihmisiä ja eivät haitannut menoa lainkaan. Asia, joka hieman menoa haittasi, oli asunnon askeettisuus ja pienet yllärit. Yksi seinä oli termiittien hallussa aika vahvasti ja kaikki ruoka joka jäi pöydälle oli kohtuu nopeasti vallattuna niiden toimesta. Myös suihku heitti ässän pöytään heti ensimmäisenä iltana huomattuamme sen sylkevän vain kylmää vettä. Ei mikään ongelma päivisin – Brasilia on KUUMA paikka. Mutta iltasuihku kuumalla vedellä olisi ollut ihan mukava lisä.

Kunnon yöunet olivat paljon helpompia kuin reissun alussa. Elimistö tottui kuumuuteen ja ongelmia ei sillä saralla siis enään ollut. Aamupalaksi munakokkelit leivällä ja nassut kohti rantaa. Ubatuba on kuuluisa rannoistaan ja silmäilimme jostain lapusta että niitä olisi yli 100 kappaletta lähiseudulla. Meille riittäisi yksi joten lähdimme etsimään “sitä oikeaa”.

Tunnin pähkäiltyämme ja paikallisten kanssa juteltuamme tulimme siihen tulokseen että lähiranta on ihan jees tänään – huomenna sitten ajan kanssa heti aamusta kohti Robinson Crusoellekkin tuttuja seutuja!

Paloin ( tietenkin ) heti ensimmäisenä päivänä rannalla, mutta onneksi en kovin pahasti. Pientä väriä vain lumenvalkoiseen kroppaan! Olin aika hyvin erottuva väriläiskä.. tai noh, valkoläiskä Brasilian rannoilla. Kävellessä rannoilla ihmiset tsekkailivat selkeästi allekirjoittanutta. Ei siinä mitään, mutta taisivat katsella kuin valkotiikeriä eläintarhassa. Olin hieman liian erottuva. Mutta toisaalta olipa ainakin helpompi lähestyä ihmisiä kun heti löysi sanomista ja jutun aihetta. “Hei. Valkohai soitti ja haluaisi värityksensä takaisin” jne. Ei paha.

Olin Ubatuban paikallisille ensimmäinen suomalainen jonka he olivat nähneet tai jutelleet. Se oli hieno juttu ja usein jäimmekkin juttelemaan heidän kanssaan. Mutta mikä heille oli kansalaisuuttani vielä isompi yllätys oli se fakta, että puhuin espanjaa. Tietenkin Brasiliassa puhutaan portugalia, mutta espanjaa ymmärretään aika paljon. Nautin huomiosta, koska ei se missään vaiheessa ollut millään tavoin negatiivista. Ja oli mielenkiintoista jutella joka ilta paikallisten kanssa ties mistä. Ja myös hostellinväki oli oikein ystävällistä ja puheliasta. Varsinkin Gabriel, joka omisti hostellin, piti minun läsnäoloa hänen paikassaan maailman mahtavimpana asiana. Hän ( vaimonsa mukaan ) kertoi kaikille kavereilleen tästä ja kun siitä kuulin tuli aika hassu fiilis; pitäisikö minun tehdä nyt jotain erikoista vai mikähän on homman nimi. Ratkaisin “ongelmani” tarjoamalla hänelle salmiakkia jonka raahasin Santiagosta mukaani sekä kertomalla hänelle “tarinoita mielenkiintoisesta lumen maasta”. Hän oli argentinalainen, joten kielimuuri ei ollut yhtä korkea kuin portugalia puhuvien paikallisten kanssa.

Päivämme Ubatubassa menivät hyvin pitkälle rannalla istumisessa, uimisessa aivan älyttömän lämpimässä ja kirkkaassa vedessä sekä illalla kaupungilla seikkaillessa. Paikka oli kuin paratiisi ja varsinkin saarillakäynnit olivat ikimuistoisia reissuja. Näimme apinoita, hämähäkkejä ja kilpikonnia. Ja rapuja! Penteleen pieniä rapuja jotka vilpottivat hippulat vinkuen karkuun pelottavan suurta kameramiestä. Hävisin jokaisen kilpajuoksun niiden kanssa joten kuvaa en valitettavasti saanut ikuistettua.

Rannat olivat kauniita, puhtaita, lämpimiä, värikkäitä ja noh.. kaikin puolin täydellisiä.
Varsinkin saarilla seikkaillessa kun ihmisiä ei usein tullut vastaan tuntikausiin tuli sellainen olo että nyt on saavutettu rentoutumisen ääripiste. Yhdeltä niemenkärjeltä löysimme pienen rantakuppilan josta ostimme muutamalla eurolla jokaiselle tuoremehut ja grillatut kanankoivet. Se oli elämää. Siinä oli sitä Brasiliaa mistä ihmiset aina unelmoivat ja minkälaista kuvaa kyseisestä maasta muille yleensä piirtyy. Ja elin sitä siellä täysin rinnoin. Valehtelematta yksi upeimpia paikkoja ja hetkiä elämässäni.

Aallot olivat turhan hurjia joillain rannoilla ja monesti heitin kuperkeikkaa pitkin aaltoja Constanzan nauraessa rannalla epäonnelleni. Ei käyneet tasan onnenlahjat. Aiheutin liian usein myös pakokauhua kanssakumppaneissani unohtaessani aurinkorasvani milloin mihinkin. He tiesivät jo kuukausien takaa minkälaista jälkeä rasvattomuus teki tämän valkohain iholla. Ja he olivat pirun oikeassa oletuksissaan. Rasvan tiristessä pois yleensä jäin vailla minkäänlaista armoa auringon suunnalta ja illalla sitten voivoteltiin kun rinta oli punainen kuin joulupukin maha.

Tässä vaiheessa jokaiselle matkaajalle pieni vinkki: Orionin Hydrocortizon 2,5% 50 gramman emulsiovoide reppuun. 3 kertaa päivässä vetelin pitkin läskejä ja toimi joka kerta upeasti. Painonsa arvosta kullassa tämä tökötti.

Yksi päivä nousimme yhden pienen laivan kyytiin ja matkasimme kohti yhtä isointa saarta jonka nimi valitettavasti katosi muistin viidakoihin. Venematkan aikana juttelimme niitä näitä muiden matkustajien kanssa ja saimme uusia ystäviä argentinasta sekä brasiliasta. Ilmeni että Ubatuba on kohtuu suosittu matkakohden Brasilian sisällä. En voi moittia kyllä. Aurinkoa riitti ja paikka oli täysin erilainen kuin Sao Paulo tai Rio de Janeiro. Täällä hermot lepäsivät ja huolet olivat kaukana. Täällä kannoin isoa kameraani mukana joka paikassa enkä hikoillut sen menettämisen toimesta. Kyllä se hikoilu mitä Ubatubassa harrastin oli ihan suoraan tuon taivaan kaasuilmiön syytä.

Hostellissa oli termiittien lisäksi myös muita eläimiä. Kissa nimeltä mansikka ( moranjo ) ja koiria 3 kappaletta. Mahtavia otuksia ja niin ystävällisiä. Kissa käppäili usein meidän kämpillemme hakemaan rapsutuksia ja niitähän kissaparan osaksi tulikin neljän ihmisen toimesta. Termi kissanpäivät oli enemmän kuin sopiva.

Hostellin koirakanta piti tarkkaavaisena vartiota ja jostain kumman syystä tunnistivat meidät heti ensimmäisen päivän jälkeen täydellisesti. Kaikki muut, postimiestä mukaanollen, saivat turvallisen haukkumista osakseen aidan välistä. Kolme isoa koiraa osaa herättää kyllä kohtuu tehokkaasti – jopa parin talon päästä! Perkele.

Ruokaa söimme “per kilo” tyylisissä ravintoloissa taas, ja ruoka oli erittäin maukasta. Tosin hinta oli melkein samoissa sfääreissä kuin Rio de Janeirossa, eli ei mitään kukkaroystävällistä loppupeleissä. Nautimme myös riisiä hostellin keittiön kautta. Siitä oli glamour kaukana mutta se oli lähempänä sitä reppureissailun menoa. Tosin teimme päätöksen että tällä reissulla yritämme olla enemmän lomalla löysin rantein kuin otsa kurtulla laskemassa pennejä. Kesälomallahan tässä oltiin.

Annan kuvien puhua puolestaan, koska kovinkaan tapahtumarikasta ei päivämme Ubatubassa olleet. Samalla “rutiinilla” selvisimme 5 päivää kohteessa. Aamupala, rannalle, lounas, rannalle, illallinen, kaupungille. Toistetaan tarvittaessa.

Constanza lähti päivää aikaisemmin kohti Santiagoa, koska hänellä alkoi työt. Minä lähdin vasta päivää myöhemmin koska säästin lentolipussa melkein 100 euroa näin tekemällä. Tosin se ylimääräinen päivä minkä vietin Sao Paulossa oli kyllä aika kallista, koska tein sen huonon päätöksen että lähdin vähän tarkastelemaan mitä Sao Paulon kuuluisat muotikorttelit pitivät sisällään. No helvetin upeita vaatteitahan se piti sisällään. Pitihän sieltä pari tuoda mukanani.

Nousin lentokoneeseen ja jätin Brasilian taakseni. Ikävä iski jo lentokoneessa ja toivoin syvään ettei tämä reissu jäänyt viimeisekseni. Sydämeen jäi – eikä kulumallakaan lähde.

Brasilia

Loppukaneettia Brasiliasta. Maa on tunnettu maailmalla, mutta ei ehkä niinkään tuttu meille suomalaisille. Odotin matkaa innolla ja kun matkalippu kourassa viimein oli niin oli se kyllä aivan satumainen olo. Brasilia. Iso paratiisi. Rio de Janeiro ja Sao Paulo ovat aikaisemmin olleet vain kaupunkeja mistä luen tai kuulen, mutta en pari vuotta sitten olisi uskonut niitä näkeväni ( jo ) nyt. Maa on juuri niin värikäs ja täynnä elämää kuin mitä odotin. Ja vielä vähän päälle.

Ruoka on erittäin hyvää ja annoskoot loistavia. Väriläikkänä tuoremehut jotka ovat niin hyviä että reissun jälkeen eivät Chilen ja Argentinan vastaavat maistu enään miltään. Myös erilaiset pikkulämpimät ja juustoleivät ovat suussa sulavia ja ovat mitä parasta murkinaa rannoilla ja kaupungissa. Myös rannoilla myytävä grillattu juusto on herkullinen pahe.

Jalkapallo on osa elämää niin kuin olettaisi – jos Rio de Janeiroon eksytte niin Maracanalla vierailu on pakollista.

Sao Paulo on aivan järkyttävän iso kaupunki ja meno on sen mukaista. Kaupunki on kumminkin hyvin kallis ja jotkut kaupunginosat ja liikkeet ovat huomattavasti jopa Suomen hintoja kalliimpia. Ensimmäinen kerta tällä reissulla!

Onko Brasilia vaarallinen paikka? Kyllä ja ei. Sao Paulossa oloni oli turvallinen kokoajan, mutta Rio de Janeiro ei kieltämättä uhkunut mitään suomalaisille tuttua turvallisuudentunnetta. Kaduilla oli paljon kodittomia nuoria ja rannoilla arvotavaroistaan pääsisi varmasti eroon hyvin nopeasti. Varsinkin Faveloiden läsnäolo niin lähellä keskustaa toi aika kovan luokan iskun turvallisuudentunteeseen. Emme kumminkaan minkäänlaisiin ongelmiin joutuneet. Pari kertaa kiersin kadunkulman/ihmisjoukon hyvissä ajoin välttääkseni ongelmia, mutta sen lisäksi ei muuta. Rahaa pidin housujen sisään ommellussa piilokukkarossa ja pidin huolta omaisuudestani. Maalaisjärki ja mitä tärkeämpänä, kaupunkilaisjärki ( uusi sana jonka keksin näitä etelä-amerikan suuria kaupunkeja ja niiden mentaliteettejä ajatellen ) kun löytyy niin ei hätää.

Kannattaako tänne lähteä Suomesta asti? Kyllä. Kannattaako Brasilia lisätä matkasuunnitelmaan jos tännepäin maailmaa suuntaa? Ehdottomasti.

Chile on hieno maa. Argentina on hieno maa. Peru on hieno ja mielenkiintoinen maa. Mutta Brasilia pyyhkii heillä kaikilla pöydän ja päräytti riman niin korkealle että en usko että kovin nopeasti tulee maata vastaan joka tuollaisia tunneryöppyjä minussa aiheuttaisi.

Brasilia on aivan mahtava maa!

]]> http://chilemizer.wordpress.com/2008/06/25/brasilia-osa-3-ubatuba/feed/ 4 chilemizer Ubatuba, Brazil Ubatuba, Brazil Ubatuba, Brazil Tommi Ubatuba, Brazil Ubatuba, Brazil Ubatuba, Brazil Art in Ubatuba, Brazil Ubatuba, Brazil Ubatuba, Brazil Ubatuba, Brazil Ubatuba, Brazil Ubatuba, Brazil Ubatuba, Brazil Ubatuba, Brazil Ubatuba, Brazil Ubatuba, Brazil Ubatuba, Brazil Tommi Tommi & Cat in Ubatuba, Brazil Tommi & Dog in Ubatuba, Brazil Ubatuba, Brazil Ubatuba, Brazil Tommi & Constanza Ubatuba, Brazil Ubatuba, Brazil Ubatuba, Brazil Ubatuba, Brazil Tommi Ubatuba, Brazil Ubatuba, Brazil Ubatuba, Brazil Ubatuba, Brazil Ubatuba, Brazil Ubatuba, Brazil Ubatuba, Brazil Ubatuba, Brazil Ubatuba, Brazil Ubatuba, Brazil Ubatuba, Brazil Ubatuba, Brazil Ubatuba, Brazil Tommi & tattoo Ubatuba, Brazil Ubatuba, Brazil Ubatuba, Brazil Tommi & Finlandia Ubatuba, Brazil Tommi Tommi & Jungle Tommi, Ubatuba, Brazil Ubatuba, Brazil Ubatuba, Brazil Ubatuba, Brazil Ubatuba, Brazil Sao Paulo from above Andes Cold! http://chilemizer.wordpress.com/2008/06/14/matkakohde-paasiaissaaret/ http://chilemizer.wordpress.com/2008/06/14/matkakohde-paasiaissaaret/#comments Sat, 14 Jun 2008 03:07:50 +0000 iamTommi http://chilemizer.wordpress.com/?p=99 ]]> 13.06.2008

Huomenaamulla kello 08.10 lähden kohti Pääsiäissaaria. Pahoitteluni ( taas kerran ) blogin hiljaiselosta, mutta pitää ensin elää hieman että voi kirjoittaa näistä rikkaista kokemuksistani (:

Tommi

PS. kyllä – juuri ne Pääsiäissaaret!! Eikö olekkin mahtavaa. Itse tuskin pysyn housuissani kun mietinkin koko ajatusta. Tämä – jos jokin – on erinomainen esimerkki matkani “nyt tai ei koskaan”-luonteesta.

Istuimme bussissa kohti Rio de Janeiroa. En ollut uskoa sitä. Ihmeen kaupalla survoimme tiemme Sao Paulon keskustan läpi bussiasemalle ja oikeaan bussiin. Vedonlyönnissä kertoimet eivät olisi olleet ehtimisen puolella.

Bussissa viihdytin itseäni keksimällä mahdollisimman monta eri tapaa kirota ajattelemattomuuteni bussimatkoja varten. Ei ipodia, ei kirjoja eikä edes mitään mihinkä piirrellä. Ja matka kesti 6h.

Hienoa.

Yritin nukkua bussissa, mutta siitä ei tullut mitään koska reitti meni kuin spagetti lautasella. Joka kurvissa tunsin kuinka vatsanpohja heitti voltin. Maisemat toivat mieleeni Itävallan, Afrikan ja Brasilian. Afrikan maaperällä en ole askeltakaan ottanut, mutta kuvittelin sen moiseksi. Ukkonen taisteli taivaanrannassa huomiosta maisemien kanssa, mutta hävisi metsänmitalla.

Matkalla Rioon juttelimme Israelilaisen pojan kanssa matkustamisesta ja päätimme perille päästyämme alkaa suunnistamaan kohti hostellia yhdessä. Turvallisuudentunteemme kasvoi siis hieman. Olimmehan menossa kohti varmaan maailman vaarallisimpiin kuuluvaa kaupunkia.

Bussiterminaalin laiturin iskeytyessä kengänpohjaan tein samantien kaksi huomiota, a) Rio de Janeiro vaikuttaa seikkailulta, sekä b) Mistä helvetistä pääsen pois täältä slummien keskeltä.

Terminaali ei sijaitse kovinkaan hienolla alueella. Katselin loputtomalta tuntuvien hylättyjen tehdashallien riviä ja mietin kuinka monta koditonta liimanhaistelijaa sieltä löytyy. Graffitit koristelivat muuten harmaata aluetta, mutta niidenkin taso oli jotain aivan karmivaa.

Nappasimme bussin joka matkasi kohti Ipanemaa, missä hostellimme sijaitsi. Matkalla näimme Finlandia nimisen jäätelöbaarin. Sekä alastoman kodittoman sammuneena liikennevaloissa. Hostellimme ei löytynyt heti vaan jouduimme hieman etsimään oikeata katua, mutta löydettyämme sen huomasimme kuinka mahtavan hostellin olin meille varannut. Se sijaitsi sisäpihalla joka oli täynnä hostelleja ja heti sisäpihan ulkopuolella oli 3 baaria ja ravintola. Porttikongissa oli myös kokoajan 2-4 ihmistä vartioimassa sisäänkäyntiä. Hykertelin hyvästä olosta ja kirjauduimme hostelliimme.

Hykertely vaihtui ns. “Mitä-helvettiä” tärinäksi, kun näin hostellihuoneemme. Constanza nauroi alkoshokin jälkeen ja huoneestamme tuli kestovitsi matkamme ajaksi. Miksi? No koska oven ja ikkunan sijaa huoneessa edustivat brasilian liput. Selkeä juttu. Eihän siinä mitään.

Tuulettimet täysille ja naama tyynyyn. Unta en saanut, koska ilmankosteus hipoi miljoonaa ja huoneessa oli yhtä kuuma kuin saunassa. Mietin vain kuinka hienoa on olla suomalaisena Brasiliassa, mutta hikipisarat naamallani kertoivat toista tarinaa. Yö oli vaikea ja energiaa ei pahemmin ehtinyt keräytyä seuraavan päivän seikkailuihin, mutta se mikä menetettiin kropan energiavarannoissa voitettiin innostuksessa ja motivaatiossa. Näillä mentiin.

Aamulla hyppäsimme kiertoajelutaksiin jonka hostellimme järjesti. Opas oli vanhahko mies joka selitteli niitä näitä milloin milläkin kielellä. Portugaliksi suurimman osan, aina välillä siirtyen espanjaan ja kuulin myös pari sanaa englantia. Aikamoinen supermies. Kiertelimme pienellä henkilöautolla pitkin Rio de Janeiroa, ja ensimmäinen matkakohteemme oli kuuluisa Jeesus-patsas Corcovadolla.

Päivä oli pilvinen, joten totesimme että emme olisi saamassa ihan täydellistä jesse-kokemusta. Pilvet leikkivät kanssamme ja piilottelivat tätä massiivista betonipölkkyä, antaen vain pari mahdollisuutta pilvettömään kuvaukseen. Harmi että kyseisinä hetkinä ei sulkimet olleet osoittamassa jessen suuntaan. En ollut kamalan pettynyt kun itselle ei moinen paikka kummoisia reaktioita aiheuttanut suuntaan taikka toiseen – mutta ainakin yhden meksikolaisen pariskunnan huomasin ja kuulin valuttavan kyyneleitä sään takia. Itse patsas piirtyi horisontissa jo kun saavuimme Rioon, ja on varmasti kuuluisin asia mitä täältä löytyy.

Hassuna yksityiskohtana patsaan luokse viimeiset metrit tehtiin liukuportaiden avustuksella. Se toi hilpeyttä kasvoilleni ja mietin ääneen kuinka huvittavaa se on ja kuinka voisin kuvitella liukuportaiden yläpäässä kuuluvan kuulutuksen “Toinen kerros – Naisten alusvaatteet, urheiluosasto, Starbucks sekä Jeesus Kristus vapahtajamme”. En saanut muilta turisteilta paljon hymyjä huomiolleni.
“Tosikkoja”, tuhaisin.

Patsaan jälkeen syötimme lähimetsän apinoita. Banaaneilla. Apina ja banaani. Tosi tarina.

Kiertoajelu jatkui Rio de Janeiron katedraalissa käynnillä. Upea oli ja hyvä osoitus Brasilian arkkitehtuurista. Ja sen mahtavuudesta. Sain erittäin vihaisia katseita kun kuvasin kattolasitusta – mutta puolustuksekseni en tiennyt että siellä ei saanut kuvailla. Tai ainakin sitä paheksuttiin. Mitäs rakensivat niin nätin siitä. Purivat omaa nilkkaansa.

Kiertelimme pitkin Rio de Janeiroa ja aina välillä hyvin ekstrovertti oppaamme iski liinat kiinni ja hoputti ulos autosta kuvailemaan tai pällistelemään jotain. Mieleen jäi pikkukahviloissa nautitut pienet lämpimät voileivät sekä portaat missä chileläinen taiteilija on leikkinyt vuosikymmeniä. Hän on peittänyt isot portaat keittiölaatoilla. Eri värejä ja kuvioita – ja kaikista isoimmista maista löytyy jotain. Spottasin suomesta laatan missä luki hassusti “TERVETULOA” – wau.

Iltamme päättyi lähiravintolan menua tutkiessa ja kokeilin ensimmäistä kertaa kuuluisaa brasilialaista naudan sisäfilettä. Mureaa, maistuvaa ja isohkoa. Annoskoot eivät ole pienille ihmisille – jouduin taipumaan pihvin edessä ja toteamaan löytäneeni voittajani. Kun ei niin ei. Liika on liikaa. Katsoimme auringonlaskun Ipaneman rannalla ja totesimme kuinka mahtava näky se oli. Kameraa en kantanut rannalla mukanani turvallisuussyistä, joten valitettavasti kuvat jäivät ikuistamatta muualle kuin muistoihin. Palasimme hotellille ja yritimme nukkua aivan liian kuumassa brasilian yössä. Tuloksetta.

Constanza ja allekirjoittanut

Matkamuistoja laukkuihin, muistoihin ja muistikortille – siinä meidän seuraavat pari päiväämme. Söimme hyvin ja erilaisissa paikoissa. Shoppailimme hienoimmissa ostoskeskuksissa, rannoilla sekä Ipaneman kaduilla. Mukaan tarttui yhtä sun toista turhaa ja tarpeellista. Päätimme myös usean tunnin harkinnan jälkeen vierailla Maracanan stadionilla ja katsoa jalkapallomatsi brasialaiseen tyyliin. Äänekkäästi ja totaalisen kaaoksen alaisena.
Mahtavaa.

Miksi tämä kokemus vaati usean tunnin harkinnan onkin sitten ihan toinen tarina. Minulle tämä asia oli täysin selvä ratkaisu, mutta Constanza palautti maan pinnalle kertomalla reissun kustannuksista. Kahden hengen reissu ohjatun ryhmän mukana peliin maksoi n. 60 euroa joka on kohtuu iso summa jopa brasilian mittakaavalla. Mutta juteltuani paikallisten kanssa ottelusta, stadionista ja yleisestä meiningistä brasiliassa jalkapallon tiimoilta päätin kumminkin sortua hieman ylihintaiseen turistiratkaisuun. Ja hyvä päätös se loppupeleissä oli nähtyäni ottelunjälkeiset hulinat ja turpakäräjät. Ottelu oli semifinaali ja tunteet sen mukaisia. Pelin jälkeen ihmiset tappelivat ja ratsupoliisin ratkaisu oli yleensä ratsastaa hevosella täysiä kohti ihmisjoukkoa. Tehokasta ja musertavaa.

Itse stadionilla meno oli aivan älytöntä ja koskaan en ole eläissäni moista kokenut. Jalkapalloa isolla J:llä. 62 000 ihmistä huutamassa samaan aikaan. Fanit olivat mukana tavalla joka jopa hieman pelotti – varsinkin onnistumisten ja epäonnistumisten ilmaiseminen kaljan heittelyllä toi hieman lisäsäpinää peliin. Muistan kuinka vieressä seisonut vanhahko mieshenkilö juuri kaljan käteen saatuaan viskasi sen metrin ilmaan maalin osuessa oman joukkueen tilille. Ihailtavaa uhrautumista.

Savua oli ilmassa enemmän kuin reggea konsertissa ja välillä kenttää ei nähnyt ollenkaan kun 4 metriä alempana joku heilutteli Vantaan kokoista joukkueen lippua. Se toi oman jännityselementtinsä katselukokemukseen, koska ihmiset hänen takanaan heittelivät kaikkea mitä käteen osui että hän tajuaisi poistaa lipun muiden näkökentästä. Kyseinen lipunheiluttelija oli aivan kaljan peitossa, mutta se ei tuntunut hänen menoa hidastavan. Ihailtavaa uhrautumista jälleen.

Itse ottelu oli Flamengos vastaan Vasco. Ottelu päättyi 2-1 ja hävinnyt joukkue tuhlasi rangaistuspotkun aivan ottelun loppupuolella. Meininki oli katossa ja emme olisi parempaa ottelua voineet toivoa. Suosittelen lämpimästi otteluun menemistä jos jalkapallo kiinnostaa edes hieman. Ottelun jälkeen juttelin brittiläisen ryhmän kanssa ja kaikkien heidän mielestä kyseinen ottelu ja koko tapahtuma oli aivan ainutlaatuinen maailmassa. Useilla heillä oli kokemusta monestakin euroopan maasta ison ottelun tiimoilta ( Liverpool vs. Inter, Manchester United vs. Roma, Real Madrid vs. Barcelona, jne.. ) ja en kyllä yhtään ihmettele heidän mielipidettään. Sen verran päräyttävä kokemus tuo tapahtuma oli.

Seuraavana päivänä kaupunkia kierrellessä poikkesimme pankkiin asioimaan. Toisin sanoen yritin nostaa rahaa Visallani. Jonottelimme automaatille ja silmääni pisti edessä touhuavat vaaleat pitkät vanhahkot mieshenkilöt beigenvaaleissa neuleissaan. Hieman lähemmäksi ujutettuani itseäni totesin arvaukseni oikeaksi – ruotsalaisia!

En edes muista koska viimeksi olen joutunut ruotsia puhumaan enemmän kuin pari lausetta ( okej, muistan minä. se oli kesätöissä vuosi sitten.. ), mutta selvisin pari lausetta kunnialla ja selvisi että kaverit tarvitsivat hieman apua automaatilla kun eivät portugalia kamalasti osanneet. Itsehän itsevarmasti totesin että voin auttaa, ja kun auttamisen hetki tuli niin tottakai käännyin portugalia puhuvan Constanzan puoleen joka sitten auttoi heitä kielen kanssa. Ha ha. Totesivat jotain skandinaavian yhteistyöstä ja vitsailivat jotain purjehduskerhoista. Ainakin näin luulisin/oletin.

Halusin ostaa brasilian maajoukkuepaidan sinä päivänä, mutta en piraattiversiota. Luulin että halvalla olisin päässyt, mutta toisin oli. Suomestakin olisi saanut halvemmalla moisen. Harmillinen juttu jota en osannut odottaa. Joten jäi ostamatta.

Sunnuntaisin hostellimme välittömässä läheisyydessä järjestetään hippimarkkinat nimeä kantava turisteille suunnattu ostospyräys. Tavaraa oli jos jonkinlaista ja rahaa siellä kyllä olisi saanut palamaan. Ei vain ostoksia tehdessä mutta myös tavaroita menettäessä. Lompakot ja kamerat olivat kovaa kamaa paikallisten taskuvarkaiden parissa – ja todistimme jopa pari “Apua missä minun lompakkoni on”-paniikkia turistien hätääntyneiltä kasvoilta. Ikävä kohtalo. Itsellä lompakko oli onneksi ketjulla kiinni ja 80% rahoistani oli housujen sisäpuolelle ommellun taskun uumenissa. Olin siis suht luottavaisin mielin koko reissun ajan.

Illalla löysimme itsemme istumassa pienen, sympaattisen baarin terassilta. Televisio aukesi jossain välissä asiakkaiden huutaessa baarin omistajalle jalkapallon mahdollisesta televisioinnista. Ja sitähän sieltä tuli. Ja mikä matsi tulikaan! Chile vs. Brasilia ns. baby-football versiona. Eli pienen pieni kenttä ilman sivu- tai päätyrajoja. Olimme tietenkin ilahtuneita, mutta myös hieman pelokkaita miettiessämme mahdollista Chilen maalia. Uskallammekko riemuita sen johdosta, vai onko turvallisempaa pitää mölyt mahassa. Ratkaisimme kyseisen ongelman unohtamalla koko ongelman ja nousemalla penkistä ylös ja huutaen täyttä kurkkua Chilen tehdessä maalin. O-ou. Mutta ihmiset ottivat asian kohtuu rauhallisesti, enkä edes huomannut sylkeä tilaamassani juomassa. Mahtavaa!

Favela. Tuo brasialainen ghetto. Vuorenrinteillä sammaleen tavoin kasvava köyhien ihmisten asuttama asuinalue on Rio de Janeiron kuuluisimpia asioita. Niitä siellä riitti ja isoimpiin ja vaarallisimpiin kuuluva Rocinha piirtyi ympärrillämme seuraavan aamun sarastaessa. Moni ei sinne menisi, mutta halusin välttämättä sinne mennä koska lähdin koko reissuun kohti etelä-amerikkaa suunnitelmissa nähdä ja kokea uutta. Ja tämä, jos jokin, oli nimenomaan sitä itseään.

Yksinäni en sinne olisi kyllä missään nimessä lähtenyt – vaan nappasin hostellista löytyneen matkaopaskirjan suositteleman paikallisen oppaan numeron ja soitin hänelle ja sovin reissusta. Ja kun sanon että minä soitin, tarkoitan tietenkin että Constanza soitti. Paremman hinnan sieltä varmaan saa portugaliksi kun englanniksi.

Matkasimme favelan korkeimmalle kohdalle mopoilla ja sieltä kävelimme favelan läpi kävellen. Saimme kuvata reissun aikana, mutta kun opas sanoi että “kamerat piiloon” niin emme harkinneet kahdesti linssin piilottamista taskun suojaan. Ja ymmärrän kyllä miksi ne aina sujahtivat piiloon. Huumekauppiaat ja heidän suojelijat eivät pahemmin halua että kukaan heitä ikuistelee kameroillaan.

Hieman perspektiiviä alueen vaarallisuuteen toi se, että näin noin kahden tunnin kävelyn aikana 3 pistoolia ja yhden rynnäkkökiväärin. Aikamoista.

Ihmiset olivat favelassa ystävällisiä ja meidät otettiin vastaan ihan hyvillä mielin. Paikalliset lapset olivat innoissaan nähdessään vitivalkoisia ihmisiä, ja varsinkin talomaalin valkoiset käsivarteni tuntuivat saavan huomiota. Suurin osa ihmisistä faveloissa olivat joko hyvin tummahipiäisiä tai täysin mustia. Köyhyys näkyi jokapuolella.

Katujen tilalla talojen välistä luikerreltiin pieniä käytäviä muistuttavilla reiteillä ja itse asunnot ja talot muistuttivat enemmän lapsena rakennettavia majoja kuin asuntoja. Sieltä täältä kuului television pauhetta ja oppaamme kertoikin television olevan suurin viihdyke faveloissa. Saippuaoopperat keräävät paljon katselijoita ja jos itseltä ei televisiota löydy niin ihmiset kerääntyvät naapurin luokse jolta moinen löytyy.

Poikkesimme myös pienen työpajan puolelle missä paikalliset myivät spraymaalilla tehtyjä tauluja turisteille ylihintaan. Jälki ei ollut kovinkaan hienoa ja suurin osa tauluista oli tehty ns. stencil-tekniikalla, eli niiden tekeminen massana ei todellakaan ole vaikeata tai aikaavievää. Joten heidän pyytämät rahat tauluista olivat kyllä suoraan sanottuna sikahintaisia. Sinne jäivät taulut odottamaan rahakkaampia turisteja.

Loppuillan palloilimme pitkin Rio de Janeiron katuja, tarkemmin Ipaneman. Kadunkulmien sympaattiset kahvilat ja niiden menujen maailman mainiot ruokatarjonnat pistivät pysähtelemään usein ja mahalaukku venyi ja paukkui pitkin viikkoa. Oli vaikea sanoa paahtoleivälle jonka täytteet olivat kaneli-banaani tai hampurilainen jonka välissä oli raakaa sipulia, iso naudanlihapihvi sekä tomaatti joka painoi vähintään yhtä paljon kun itse pihvi. Ja tämä kaikki alas vastapuristetun tuoremehun avustuksella. Mmmmmmmm.

Viimeinen päivä Riossa meni sateen tieltä juostetta kulmalta toiselle. Kadut olivat tyhjiä pikkukrääsän myyjistä ja olimme isojen kauppojen armoilla shoppailujen kanssa. Otimme päivän aika rauhallisesti eikä säiden suhteen muutosta ollut ilmassa. Vettä tuli kuin saavista ja aina välillä ukkonen rikkoi hiljaisuutta. Menimme syömään kalliiseen ravintolaan ja juhlistimme viimeistä iltaa Riossa. Ruokana oli naudan sisäfilettä, paikallista mausteista makkaraa sekä kanan rintafilettä. Se tarjoiltiin kermaisen riisipaistoksen kanssa ja koko paketti vei kielen mennessään. Palvelu oli myös aivan tajuttoman hyvää ja kyllä taas huomasi kuinka palvelukulttuuri on suomessa aivan mitäänsanomatonta. Mielelläni maksoin kahden hengen ateriasta heidän pyytämän 30 euroa ja jätinpä tippiäkin oikein avokätisesti. Vatsa huusi taas armoa, mutta en sitä tähänkään asti ole kuunnellut. Sinä yönä nukuin ensimmäistä kertaa 5 päivään kunnolla.

Aamupalaksi selvitimme miten pääsemme Ubatubaan Rio de Janeirosta, ja selvisi että suora bussiyhteys sinne lähtisi bussiterminaalista. Sinne sutena ja ennen kuin huomasimmekaan niin olimme taas pujottelemassa pitkin maantietä kohteena uusi kaupunki.

Rio de Janeiro jäi mieleen mahtavana lomakohteena ja viettämämme 5 päivää kyseissä kohteessa ei tuntunut riittävän oikein mihinkään. Ja ei se riittänytkään. Paljon jäi näkemättä – osa ajallisten syiden takia mutta osa myös taloudellisten. Mikään halpa paikka Rio ei ole.

Sade hakkasi bussin ikkunaa ja muistoihini paloi viime bussireissun raikkaat mielikuvat vellovasta mahalaukusta ja tylsästä kuuden tunnin nukkumattomasta reissusta.

Deja vu iski – ja lujaa.

Tarina jatkuu osassa 3…

( Olen saanut laturin läppärilleni ja elämä jatkuu tutuilla raiteilla! )

Hiljaiselo jatkuu blogissa. Ei tunnu laturia loytyvan Tommiparalle ja aika menee yrittaessa kuroa jalkeen jaaneita tehtavia kiinni.

Viime viikonloppuna paasimme jopa kaymaan Argentiinan puolella joka oli ihan mukavaa vaihtelua muuten hieman synkan ajanjakson ajaksi. Kylla sita huomaa kuinka tarkea tuo tietokone on kaiken suhteen vaihdossa ollessa. Se on tyovalineen lisaksi hyvin tarkea kommunikaatiovaline perheen ja ystavien kanssa. On ollut hyvin vaikeata olla melkein 3 viikkoa nyt ilman suurempia kontakteja ihmisiin, mutta toivottavasti ensi viikolla laturi jo loytaa tiensa asuntooni ja paasen hommiin. Hieman jo kylla pelottaa etukateen kaikki se tyon maara mita joudun tekemaan sen saatuani, mutta enpas mina ennenkaan ole tyomaaraa pelannyt (:

Paljon paljon onnea omalle Aidilleni aitienpaivan kunniaksi!

Harmittaa vietavasti kun en paase sinne sunnuntaiaamun kahveja keittelemaan tai kakkuja maistelemaan kanssasi, mutta ajatuksissani olet kokoajan. Lahjaa mietin pitkaan ja sitten sen keksin. Jo pitkaan skype-keskusteluissamme olet voivotellut aaneen pitkia hiuksiani ja ilmeisesti kipukynnys sen suhteen ylittyi jossain vaiheessa..

..joten lauantai-iltana menin aitienpaivan kunniaksi ja leikkasin hiukset pois! olihan ne pitkat hiukset ja tuntuu etta pari kiloa lahti pois elopainosta! Alla kuva uudesta kuontalosta.

Hyvaa aitienpaivaa, rakas aiti!!

Tommi

Hei arvoisat lukijat!

Olen kadonnut blogin parista aivan kamalan pitkaksi aikaa. Syy tahan on hirvittava. Aivan kammottava.

Macbookkini laturi otti ja hajosi, joten olen ollut ilman rakasta konettani viikkoja. Stressaava tekija. Voi etta. Ja asiaa ei yhtaan auta etta koulutyot kasaantuvat kokoajan taman takia ja olen joutunut paikkailemaan menetettya aikaa lisatehtavilla ja anomalla lisa-aikaa opettajilta. Sanomattakin selvaa etta kovemman luokan priorisointia olen joutunut harrastamaan ja tama blogi on jaanyt tyysti kaiken muun varjoon.

Ilmat kylmenevat kovaa vauhtia ja varsinkin yot ovat jo sen verran kylmia etta kaikki mita kaapista irtoaa isken peitoksi. No ei nyt ihan, mutta melkein (:

Mutta siis. Akkuni on tyhja macbookissani ja kaikki on vahan niin kuin jaissa. Kirjoittelen tata Constanzan tietokoneelta ja siksi skandinaaviset merkit huutavat poissaolollaan.

Tama on pitka viikonloppu ( to-su ) ja yritamme parhaamme mukaan paasta lahtemaan Argentiinan puolelle, mutta lomaliikenne vastaa suomen juhannuksen vastaavia niin saapas nahda miten kay.

Lomareportaasit Brasiliasta tulevat jahka saan hommat taas ajantasalle ja voi huokaista helpotuksesta.

Chao!!

Päivä oli tiistai. Päivämäärä näytti helmikuun kahtatoista ja kellon viisarit hivelivät kohti aamuyhdeksää. Lento Santiagosta kohti Sao Pauloa lähtisi kello 12:50, joten pienimuotoinen kiire oli hiipimässä takaraivooni. Aikaa oli mutta pakkaaminen oli vielä hieman kesken ja rahaakin pitäisi vielä käydä vaihtamassa. Stressiä pukkasi ja varsinkin siinä vaiheessa kun yritin soittaa matkaseuralleni ja hänen puhelin tuuttasi vain varattua. Kirottua.

Nappasin käteeni kännykän jonka tungin syvälle farkkujeni etutaskuun ja toiseen etutaskuuni työnsin lompakkoni. Kiinnitin lompakkoni vyöhöni kettingillä, niin kuin minulla on ollut tapana ensimmäisestä päivästä lähtien täällä etelä-amerikassa. En ota riskejä.

Suuntasin kohti lähellä sijaitsevaa rahanvaihtopistettä ja totesin farkkujen olleen erittäin huono valinta. Aurinko paahtoi reisiäni jo näin aikaisin. Oli tulossa älyttömän kuuma päivä. Ennustin lämpötilan nousevan yli 33 asteen. Myöhemmin totesin olleeni oikeassa ja tuona tiistaina Santiagon asukkaat nauttivat 34 asteen kaasuilmiöstä. Huh hellettä.

Rahanvaihtopisteen ovet aukesivat muutama minuutti ennen sinne pääsyäni, joten heillä oli vielä hieman hommat vaiheessa. Odotin muutaman minuutin ja sitten vaihdoin hieman chilen pesoja brasilian realeiksi. Ostovoimani Brasiliassa vahvistui n. 200 euron verran ja sulloin rahat syvälle lompakkoni uumeniin. Lähdin pisteestä pois ja samalla huomasin nurkissa norkoilevan naisen. Kiinnitin häneen huomiota, koska hän lähti liikkumaan samaan aikaan kun minä poistuin rahanvaihtopisteestä.

Lähdin kävelemään kohti kotiani ja päätin että jos nainen lähestyvän t-risteyksen jälkeen lähtisi samaan suuntaan kuin minä niin pitänee seurata silmät tarkkana hänen tekemisiään. Ja kas, peräänhän hän lähti. Sujautin kädet taskuuni – tarraten puhelimesta ja lompakosta tiukin ottein. Olisiko hän taskuvaras? En ota riskejä.
Hän kiihdytti hieman tahtiaan ja ohitti minut. “Yllättäen” hän pudotti jotain eteensä ja oli olevinaan löytävinään sen. Ja se osoittautui rahatukuksi. Hän kääntyi minua kohti ja sanoi minulle jotain, yrittäen selkeästi saada minun otteeni ja silmäni herpaantumaan omista kalleuksistani.
En kiinnittänyt minkäänlaista huomiota kyseiseen stunttiin ja sanoin hänelle espanjaksi että “ei kiinnosta, huono yritys” ja pyyhälsin ohi määrätietoisesti. Hän pakeni ties mihinkä ja minä palasin asunnolleni.

Hienoa. Joka kerta kun olen lähdössä johonkin Santiagosta niin joku yrittää päästä rahoihini käsiksi. Viimeksi ennen Perun reissua ja nyt taas. Pistää vihaksi, mutta kummallakin kerralla olen ollut heitä nokkelampi. Onneksi näin.

Pakkasin loput tavarani uudenkarheaan rinkkaani ja tajusin olevani valmis seikkailemaan Brasilian urbaanissa viidakossa että rannoilla. Mietin tovin että mitä unohdin ja totesin että varmasti jotain, mutta sen näkee sitten siellä.

Matkaseuralaiseni Constanza, chileläinen tyttöystäväni, saapui asunnolleni ja hoputti matkaan. Hänen vanhempansa antoivat meille kyydin lentokentälle, jossa kävin hyvin kiusallisen keskustelun hänen italialaista verta omaavan isänsä kanssa. Hän halusi että pitäisin huolta hänen prinsessastaan ja ettei hänelle kävisi mitään tai… Vau!

Lentokone oli myöhässä chileläiseen tyyliin n. 35 min. Viereeni istui saksalainen liikemies joka vaikutti hyvin puheliaalta tyypiltä. Ja epäilykseni osoittautui täysin oikeaksi – höpötimme ainakin tunnin verran 3.5h lennon aikana. Olihan meidän kahden kansakunnan välillä sen verran aiheita mistä puhua – kävimme läpi Nokian kriisit saksanmaalla, tulevien jalkapallon MM-kisojen karsintojen tiimoilta ( olemme samassa lohkossa sakemannien kanssa ) sekä tietysti hieman yhteistä sotahistoriaamme. Oikein mukava juttutuokio ja oli mukava huomata kuinka paljon erilaisia mutta myös samanlaisia mielipiteitä löytyy 23-vuotiaan suomalaisen ja 53-vuotiaan saksalaisen väliltä.

Lentokoneen elokuvatarjonta oli ihan mukava, mutta päätin silti pysytellä musiikin kuuntelussa ja maisemien kuvailussa. En koskaan kyllästy ahmimaan Andien visuaalista tarjontaa. Aurinko paistoi ja pilvet maalailivat mahtavia varjostuksia vuoriston rinteille ja välillä pilvet tekivät tilaa auringolle, joka valaisi koko vuoriston mahtavasti minulle – ja minä räpsin kuvia. Kuvaaminen lentokoneen ikkunasta ei ole tosin helppoa ja pienimuotoinen taidelaji. Ikkunapaikka ei ole hyvä vaihtoehto näillä lennoilla – se on pakollisuus.

Sao Paulo iskeytyi kasvoihin rajusti. Tullista päästyämme ja matkatavarat löydettyämme totuus paljastui tästä kuuluisasta Brasilian ilmastosta. “Mitä helvettiä” kuului suustani kun tajusin mihin olin itseni tuonut Swiss Airin siipien avustuksella.

Lämpö oli jotain aivan uskomatonta. Kuvittelin märimmän saunakokemukseni koskaan ja lisäsin siihen muistooni päälleni t-paidan, shortsit ja 15kg rinkan selkääni. Itkin hieman ja totesin eläväni tätä kokemusta. Hikeni ei tiennyt mihin suuntaan paeta ja tunsin kuinka selkäni asennoitui toimimaan kokopäiväisenä maauimalana.

Nappasimme lähimmän taksin ja kysyimme kuinka paljon maksaisi matka hostellillemme. Hän antoi hinnaksi n. 80 R ( 30€ ) ja pienen vertailun jälkeen totesimme maksavamme ilmastoidusta taksimatkasta vain noin 20 R enemmän kuin ahtaasta bussireissusta. Valinta ei ollut vaikea ja jo pian totesin ilmastoinnin olevan ihmiskunnan historian paras keksintö. Kirjoitin muistiinpanoihini etsiväni tämän mahtavan keksinnön isän nimen ja uhraavani lampaan häntä kunnioittaakseni. Willis Carrier, toivottavasti arvostit uhrinlahjaani.

Myhäilin koko matkan hostellille ja tuijottelin ikkunasta Sao Paulon maisemia. Ukkosti. Satoi. Taivaanrannassa näkyi mustanmustia sadepilviä ja salamat leikkivät niiden kanssaan hippaa. Isot rekka-autot pyyhälsivät pitkin moottoritietä ja meluvallit olivat täynnä pichação nimistä graffitia, josta olin lukenut joskus aikoinaan ja nyt vasta muistin matkustaneeni sen syntysijoille. Sao Paulo oli kyseisen graffitimuodon koti ja syntysija. Pyhä jysäys sentään. Tästä matkasta tuli juuri niin paljon kovempi juttu kuin osasin kuvitellakkaan.

Hostellimme oli hieman omituinen sijainniltaan. Matkalla hostellille huomasin sen sijaitsevan keskellä hyvin kalliita vaateliikkeitä ja vieressä oli ravintola, jossa kahden hengen ravitseminen maksaisi varmasti enemmän kuin omistin rahaa taskuissani. Hostelli oli kumminkin hyvin halpa ja ei mikään Hilton-hotelli. Avasin ikkunan verhot ja laskin naapuritalon seinän tiilet. 34 tiiltä näkyi. Ei paha. Naurahdin tovin ja totesin kylpeväni taas hiessä. Ei helvetti tätä ilmastoa. Rinkkani avautui nopealla ranneliikkeellä ja pyyhkeeni löytyi nopeasti. 5 minuuttia vetistä helpotusta, jonka jälkeen löysin itseni puolikuolleena sängyltä X-asennossa muistelemassa suomen talvea.

Sinä iltana Constanza oppi sanat “lapaset” sekä “lumi” suomeksi.

Aamulla laskin nukkuneeni ehkä 4 tuntia vaikka aikaa siihen olisi ollut jopa 7 tuntia. Totesin ilmaston murhaavan suomalaisia ja Constanza naurahti ja lohdutti sanomalla että myös chileläiset tuntevat kuumuuden ytimissään. Oloni helpottui hieman ja päätin ajan olevan kypsä kokemaan Sao Paulon tarjonnan. Hostellimme sijainti nopeasti kartalle merirosvotyyliin isolla X:llä ja rohkeasti kohti 10 miljoonan asukkaan kaupunkia. “Viidenneksi isoin kaupunki maailmassa!”, hostellimme respanainen päräytti kasvoilleni aamupalaksi ja hymyili kun lottovoittaja. Pyörittelin silmiäni tovin hölmistyneenä ja muistin kuinka 100 000 asukkaan Lahden tuntuneen minulle joskus pienenä niin isolta. Niin vain löysin tieni hieman isompiin ympyröihin. Mihinhän tästä voi enää lähteä.. Noh vastasin omaan kysymykseeni hieman myöhemmin samana päivänä kun mietimme mitkä neljä kaupunkia nousisivat Sao Paulon edelle. Tietenkään meillä ei minkäänlaista tapaa ollut juuri sillä hetkellä tarkistaa asiaa, mutta listallemme pääsivät Mexico City ( Meksiko ), Delhi ( Intia ), Moskova ( Venäjä ) sekä Shanghai ( Kiina ). Myöhemmin tarkistimme kuinka listamme pärjäsi virallista listaa verraten.

Internetkahvilan omistaja nosteli kulmakarvojaan kun kirosimme ääneen englanniksi. Wikipedia listasi Mumbai ( Intia ), Karachi ( Pakistan ), Delhi ( Intia ) sekä Istanbul ( Turkki ) oikeiksi vastauksiksi. Yksi oikein neljästä. Tunsimme olomme tyhmiksi ja vielä tyhmemmiksi kun totesimme olleemme täysin tietämättömiä mistään Mumbai nimisen kaupungin olemassaolosta. Selitys.

Matkamme ensimmäinen kohde oli MASP niminen taidemuseo. Museu de Arte de Sao Paulo. Visuaalista tykitystä ja kehräsin kovaan ääneen. Museo oli melkein kokonaan tyhjä, koska menimme sinne 3min avaamisen jälkeen ja neuvottelin jopa itselleni opiskelija-alennuksen ilman opiskelijakorttia. Museossa törmäsin mm. Raphael, Botticelle, Monet, Renoir, Van Gogh, Hieronymus Bosch, Rembrandt, Warhol, Picasso, Matisse ja Dali nimisten artistien teoksiin. Ei paha ryhmä nimiä, sanoisin.

Mahani murisi kovaan ääneen ja aamupalaksi nautittu faktanpoikanen Sao Paulon suuruudesta ei kovin pitkälle asti auttanut – pikkuhiljaa nälkä alkoi kasvamaan. Sade muistutti olemassaolostaan tihrustamalla hieman horisontissa.

Huomasin pienen idyllisen kahvilan museon liepeillä ja nopean neuvottelun jälkeen päätimme tilata jokaisen hiemankin eksoottisen näköisen pikkupurtavan pöytään. Brasilian ruokatarjonta oli hieman erilainen kuin Perun tai Chilen vastaava ja varsinkin tuoremehut veivät sydämeni ensimmäisestä lasista lähtien. Ruoka oli hyvää ja erikoista. Pyörittelin tovin käsissäni Paõ de queijo nimisiä juustopalluroita ja rohkeasti survaisin yhden kohti mahalaukkuani. “Whoa”, totesin suussani tapahtuvasta makujen sinfoniasta. “Mitä TÄMÄ on??”.

Nautin erittäin maukkaasta brasilialaisesta erikoisuudesta. Pienen pienistä sämpylöistä jonka taikinaan on lisätty juustoa. Pehmeän samettista ja maukasta. Viidennen jälkeen totesin rakastavani näitä pienen pieniä juustopilviä. Pilviltä ne maistuivat. Aurinko löytyi huulilta. Ja sade ulkoa.

Tutkin karttaa juustopilvi suussani ja pähkäilin ääneen mihin suuntaisimme nokkamme seuraavaksi. Minkäänlaista suunnitelmaa emme tehneet Sao Paulon osalta, koska rehellisyyden nimissä kummatkin odottivat vain Rio de Janeiroon pääsemistä. Huomasin kartan sivussa olevasta kaupunginosien listasta “Chinatown” sanan ja samettinen juustosensaatio suussani yritin kommunikoida Constanzaa kohti aikeista lähteä Aasiaan. Hän katsoi minua oudosti ja totesi olevani pähkähullu suomalainen ja katuvansa päätöstä lähteä tänne kanssani. Katsoin häntä kuin ihminen joka juuri kuuli olevansa pähkähullu suomalainen – mutta pian tajusin hänen vitsailevan ja jo etsivän kartasta lähintä metroasemaa vieno hymy kasvoillaan.

Nappasin mukaani pari pehmeätä juustounelmaa ja hymyilin tarjoilijalle ja kiitin häntä Portugaliksi.

Metro oli leveä. Ihmiset eivät olleet suut mutrussa ja olipa mukana jopa joku äänekäs futisfani. Brasilia alkoi pikkuhiljaa näyttämään kynsiään taistelussa Etelä-Amerikan herruudesta sydämessäni. “Saatana”, tokaisin Constanzalle, “rupeaa chile saamaan kovan taisteluparin.”

Hän hymyili vienosti ja totesi että ei ole huono juttu hävitä Brasilialle. Ihailtavaa.

Liberdade niminen kaupunginosa tallautui kenkiemme alla ja tutkailimme Chinatownin tarjontaa. “Made in China”, röhähdin ja tutkin turistikrääsää mitä kauppakohteet tyrkyttivät. Käteeni tarttui pieni muovinen veistos kahdesta koi-kalasta kamppailemassa. “Hmmm, kaikessa kliseemäisyydessään ja kitchmäisyydessään tämähän on aivan mahtava löytö”, hain hyväksyntää matkaseurani suunnalta ja peukun noustua ylös maksoin myyjän pyytämän 25 R sijasta 22 R ( 10€ ) hetken neuvottelujen jälkeen. Hienoa. Täällä voi neuvotella hinnasta. Sadekin loisti poissaolollaan joten päästin valloille pienen hymynpoikasen.

Tein nopean ja surullisen huomion kuinka vähän kunnon kiinalaisia tai japanilaisia ravintoloita tämä Chinatown tarjosi. Etsin kunnon ruokapaikkaa ja huomasin moisen totaalisen puuttumisen. Hullunkurista. Feikkirolexin myyjää löytyi joka nurkalta ja naurava buddha olisi tarttunut käteen alle minuutin, mutta friteerattu kana kevätkääryleellä loisti poissaolollaan. Olkoot.

Aukasin sen sijaan hampurilaisravintolan oven ja huomasin lounasvalintani olevan suoraan “happy days” klassikko-ohjelmasta ja nautin kyseisessä rock ‘n roll ravintolassa parhaimman hampurilaisateriani koskaan. Pihvi maistui lihalta matkalla alas, sipulirenkaat maistuivat tuoreilta ja sain niiden seuraksi kolme eri dippiä. Katselin sitä hetken ennen kuin annoin makujen maalailla suuhuni sellaisia maisemia että voin nähdä ne vieläkin kun suljen silmäni. Orgasmi vatsassa.

Ihmisiä oli paljon. Törmäilin metrossa nuoriin opiskelijoihin jotka rynnivät ensimmäisinä vaunuun. En antanut sen pilata tunnelmaa vaan pällistelin ihmisiä silmät suurena. Silmäni kyllä nauttivat kyseisestä päivästä täysin verkkokalvoin. Taidegalleriavisiitin jälkeen ne eivät saaneet hetkenkään rauhaa, koska arkkitehtuuri Sao Paulossa oli maukasta ja inspiroivaa. Katutaide oli värikästä ja erilaista. Hahmot piirtyivät betoniseinillä tuoden iloa muuten paikoitellen värittömään ja masentavaan kaupunkimaisemaan. Lupaus paratiisista ja lämmöstä ei ole tuulesta temmattu, myöhemmin opin että brasilialla oli täydet rahkeet näiden tarjoamiseen.

Silmänruoasta siirtyessä oikean ruoan pariin, löysin myös viehättäviä piirteitä brasiliasta. Ruoka oli kalliimpaa kuin odotin, mutta ruokailutottumuksiin tuli myös tervetullut uutuus: “Ruokaa per kilo” -tyyppiset seisovat pöydät joissa lautasesi punnittiin ja laskun loppusumma riippui grammojen määrästä. Kiehtovaa ja sopivaa matkallemme; Söin yleensä paljon ( vaikka se ei ehkä vyötäröllä näy! ) mutta Constanza ei, ja ei tullut ongelmia kun pystyi ottamaan juuri sen verran ruokaa kun jaksoi ja maksoi sen mukaan. Myös juustopallerosämpylät piirsivät herkullisia muistoja mieleeni Sao Paulosta.

Ihmettelin miksi ihmiset pysähtyivät kadunkulmalla ja koko liikenne tuntui seisovan paikoillaan. Hetken asiaa tutkittuani huomasin että lähikuppilassa on jotain tekeillä. Kamerat kuvasivat kohtausta johonkin monesta saippuaopperoista joita brasiliassa oli menossa. Liikenne ei liikkunut ja ihmiset tuijottivat maagisesti lempinäyttelijöitään, jotka näyttelivät jonkinlaista rakkauskohtausta. Mielenkiintoista. Nappasin lähikuppilasta tuoremehun ja päätimme lähteä takaisin hostellille.

Kolmannen päivän aamulla heräsin helvetinmoiseen herätyskellojen paukkeeseen ja totesin olevani valmis rintamalle. Constanzan läpsäistyä hieman eloa minuun, huomasin etteivät neuvostotankit olekkaan vielä vyörymässä kohti Helsinkiä – vaan uusi päivä brasiliassa se vain tekee tuloaan. Ja kyseisen aamun teema oli hyvin vahvasti aikataulupainoitteinen. Tunti kolmekymmentä minuuttia aikaa ehtiä bussiin Rio de Janeiroa kohti. Harjasin hampaitani samalla kun pakkailin rinkkaani lähtökuntoon. Tavarat olivat hieman hujan hajan joten rinkan pakkaustekniikka oli suosimani “Mahdu nyt helvetti sinne”-tyyli, joka osoittautui hyvinkin tehokkaaksi matkan aikana. “Ei piru, eihän tässä ehdi edes kissaa sanoa!”, päräytin.

Sinä aamuna Constanza oppi sanan “kissa” suomeksi.

Bussimatka kestäisi noin 6 tuntia ja olin valmistautunut matkaan jättämällä musiikkisoittimeni Santiagoon, unohtamalla joka ikisen kirjani Santiagoon sekä tehokkaasti jättämällä huomioimatta kaikki Constanzan yritykset saada minut muistamaan tuomaan pelikortit mukanani.

Tästä tulisi pitkä bussimatka.

Mumbai – Tämä jäi pyörimään mieleeni tähän päivään asti ja nyt vasta sain selville että Bombay muutti nimensä virallisesti vuonna 1995 Mumbaiksi. Mumbai se on kyllä ollut isolle osalle intialaisia jo alusta lähtien, mutta tietenkin me eurooppalaiset ( portugalilaiset ja britit ) olemme osallistuneet tähänkin nimeämispolitiikkaan ja sotkeneet sen sopan.

Luin myös myöhemmin että Sao Paulon metropolialueella elää n. 22 miljoonaa ihmistä. Oh dear!

Palaa lukemaan tarinaa!

Naputtelen nyt kotoa Santiagosta ja matka meni erittäin hyvin. Täydellinen loma. Brasilia on aivan mahtava maa ja nautin joka hetkestä siellä täysin rinnoin.

Nopea vilkaisu kuvakansioon kertoo että 1198 kuvaa ja 25 videota löytyisi reissusta. Tovi menee että tuolta ne helmet poimin seasta, joten kärsivällisyyttä! En osaa vielä sanoa milloin kirjoittelen tarinoita reissusta, mutta uskon että teen sen kahdessa tai kolmessa osassa. Sen verran paljon tekstiä on tulossa (:

Eli hengissä ollaan ja jatkoa on luvassa!

Tommi ( loves Brazil! )

PS. Kuva kiteyttää hyvin fiilikseni reissusta. Kuva on otettu Ubatuban yhdeltä rannalta. Rantojahan siellä riitti ja virallinen lukema tällä hetkellä oli muistaakseni 102. Aikamoista.

PPS. Kyllä. Olen valkohai! :D

Brasilia kutsuu huomenna paikallista aikaa kello 13:50. Kone nousee Santiagon maaperältä ja laskeutuu Sao Paulon lentokentälle. Vietän siellä kaksi viikkoa ja helmikuun lopulla täältä voi lukea kuulumisia ja toivottavasti katsella mahdollisimman paljon kuvia. Lähden täydellä kameravarustuksella sinne ja toivon että säät suosivat.

Matkasuunnitelmani

• 2 yötä Sao Paulossa
• Yöbussi Rio de Janeiroon
• 5 yötä Rio de Janeirossa
• Yöbussi Ubatubaan
• 7 yötä Ubatubassa
• ( tai 6 yötä + 1 Sao Paulossa )

Eli näin ajattelin kuluttaa 2 viikkoa Brasiliassa. Miksen reissaile ympäri ämpäri maata enemmän? Päätimme porukalla pitää ns. turisti/rantaloman. Eli puolet ajasta vietämme kaupunkinähtävyyksiä tsekkaillen, mutta puolet pyhitämme rehelliselle löhöttelylle rannalla! Kumminkin Brasilia kyseessä ja onkohan parempaa paikkaa rantalomailuun? En ainakaan itse keksi.

Keskiviikkona lähdin chileläisen kaverini kanssa shoppailemaan rinkkaa minulle. En tiedä miksi olen näin pitkään sen ostamista odottanut, koska käyttöä sille olisi ollut useammankin kerran täällä. Mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan!

Menimme paikalliseen “partioaittaan” ja tsekkailimme rinkkatarjontaa ja löysin ihan mukavan repun. Selkeästi hyvää laatua ja tilavuus oli 50 litraa. Päätin kumminkin katsella vähän ympärille jos sattuisi löytymään viereisistä “sokoksista” hieman halvemmalla. “Partioaitan” rinkka olisi maksanut 48 000 pesoa ( n. 70 euroa ).

“Sokokselta” löytyi rinkkaosastolta iso pahvilaatta joka pisti hymyn poskille! “-50% reput ja makuupussit”. Oh yeeeaahh. Nappasin viimeisen 60 litraisen rinkan käteeni ( huomasin että kiinnostuneita pörräili ympärillä! ) ja rupesin tutkimaan olisiko rinkassa ostopäätöksen arvoisia taskuja ja ratkaisuja. Ja olihan siinä. Ei se kyllä laadullisesti päässyt mitenkään ensimmäisen rinkan tasolle, mutta koska rahaa ei ole poltettavaksi niin päädyin tähän rinkkaan numero kaksi. Sille jäi hintaa huimat 10 000 pesoa ( n. 14 euroa ) ja se vaikutti kyllä ostopäätökseen hyvin vahvasti. Eiköhän sillä pärjää yhden brasilianreissun. Ja jos osoittautuu ihan kamalaksi niin suunnitelma B on viskoa rinkka ikkunasta ulos ja uutta tilalle. Sain jo sille ostajankin 6000 peson hintaan, jos suunnitelma B:hen joutuu turvautumaan (:

Turvallisuus huolettaa hieman, koska Sao Paulon ja Rio de Janeiron maineet kyseisellä osa-alueella eivät ole kovinkaan mairittelevia. Ei turvallisimpia paikkoja maailmassa turistille, mutta ei se tarkoita että jotain kävisi. Pitää pään kylmänä ja käyttää maalaisjärkeä niin ei pitäisi ongelmia tulla. Niin minä olen täälläkin pärjännyt.

Yksi reissuumme lähtijöistä sai myös oivan idean ommella housujemme sisäpuolelle, vyön alapuolelle, pienet salataskut johon laitamme osan rahoista ja/tai kortit.

Tästä tulikin mieleeni.

Suomen passi on ihan PERSEESTÄ. Kenen helvetin idea ( George W Bush ? ) oli tehdä siitä aivan helvetin leveä ja taipumaton? Aivan käsittämättömän paska idea. Yritä tuo nyt laittaa johonkin taskuun. Ainoa paikka mihin tuo menee järkevästi on kaulapussi mutta se nyt on ensimmäinen mikä turisteilta viedään. Sen lisäksi että se on niin helvetin iso ettei se mahdu oikein mihinkään taskuihin kätevästi niin siitä on pitänyt tehdä sellainen että se ei taivu oikein mitenkään. Ja kaiken tämän lisäksi sen taittaminen on minun käsittääkseni kiellettyä. En tiedä mitä keijupölyä tuo muoviläpyskä sisältää, mutta ilmeisesti jotain tarpeeksi arvokasta että siitä on tuollainen pitänyt tehdä. Helvetti.

Tuntuu että kaikkien muiden maiden passit mitä täällä olen nähnyt ovat täysin eri tasolla kun puhutaan sen piilottelusta ja turvallisesta säilyttämisestä. Pistää vihaksi tuo passi. Jos luulette että liioittelen tätä asiaa, niin käykääpäs hakemassa tuo uusi “biopassi” ja lähtekää matkustelemaan. Ei helvetti. Veri kiehuu jo pelkästään kun mietin tuota muovista elefanttia. ARGHHHHHHHH!!!

No niin, aika rauhoittua taas hieman.

Pakkaaminen jatkuu ja muut viimeiset asiat pitää hoitaa alta pois ja sitten nokka kohti Brasiliaa! Mahtava tunne!

Chaooo! Nos vemos! (: