Lomaraportti 2/2 – Peru!

30.10.2007

Perussa ensimmäinen kaupunki johon saavuimme oli Tacna. 280 000 ihmisen asuttama kaupunki, joka on sijaintinsa puolesta hyvin vilkas rahti- ja liikennekaupunki. Me tapoimme aikaa bussi-asemalla odottaen Cuscon linja-autoa. Bussiasemalla oli jonkin verran liikkeitä ja ostin sieltä AC Milanin pelipaidan ( ei todellakaan aito ja hintaa oli n. 5 euroa ). Yleensä kyllä ostan aitoja pelipaitoja mutta tuo oli niin halpa että tein poikkeuksen.

Hassuna yksityiskohtana kyseisestä liikkestä lähtiessäni myyjä huusi jotain perääni. En saanut selvää aluksi mistä oli kyse mutta hetken kun raksuttelin sanoja mielessäni tajusin että myyjätyttö kyseli puhelinnumeroani! Haha. Erinomaista. Ensimmäinen perulainen johon törmään ja heti kysellään puhelinnumeroa. Ei mikään huono maa! Numeroa ei ollut antaa kun en sitä ulkoa muistanut enkä kantanut sitä mukanani, joten annoin email-osoitteen. Ei ole mitään kuulunut, mutta eipä tuo nyt haittaakaan varsinaisesti.

Lämmitti se silti mieltä (:

Kun bussimme viimein lähti asemalta, oli edessä taas vaihteeksi pitkä bussireissu. Tuossa vaiheessa rupesi jo pienimuotoista kypsymistä esiintymään bussimatkoja kohtaan. Tuntui ettei niille näkyisi loppua. Ja eihän niille mitään loppua ollut näkyvissäkään. Onneksi bussit ovat sentään mukavia – ja tällä kertaa bussimatka oli erityisen mielenkiintoinen. Menimme istumaan bussin ylimmän kerroksen eturiviin, ns. panorama-paikoille. Eli edessämme oli koko bussin etuosan kokoinen ikkuna ja istuimme aivan ikkunan edessä. Oli hyvin mielenkiintoista ja jännittävää seurata bussin matkaa aivan ohjaamon yläpuolelta. Varsinkin kun ulkona oli pimeätä ja tuntui että bussin valot näkivät n. metrin eteenpäin kerralla. Hieman kyllä pelotti välillä, koska kuski ei pahemmin hidastellut kaikissa kurveissa ja tie oli välillä aika spagettimaista.

Matkalla Cuscoon pysähdyimme pienellä paikkakunnalla jonka nimeä en valitettavasti muista. Mutta söimme bussia odottaessa aseman kantiinissa ja ai että mitkä sapuskat olivatkin. Söin kunnon jenkkityylisen juustohampurilaisen ja oli kyllä todella maukas setti. Kyselin taas jos olisi mahdollista hieman muunnella tilausta ja toivoinkin sipulia hampurilaiseen – ja taas sain vastaukseksi hymyilevän ”Sí, sí! Claro que sí!”, eli ”Kyllä, kyllä. Tottakai”. Mahtavaa. Siihen vielä vierelle kylmä Inca kola niin kyllä kelpasi nälkäisen matkalaisen hymyillä (:

Cusco

Cuscoon saavuimme keskiyön paikkeilla ja siellä meitä oli vastassa minibussi ja opas. Hän oli odottanut asemalla meitä useita tunteja, koska bussimme oli hieman myöhässä. Aikamoista. Mutta opas oli oikein mukava ja ensimmäistä kertaa koko matkani aikana joku puhui espanjaa tavalla, joka otti huomioon sen että joukossa voi olla ihmisiä jotka eivät puhu sitä täydellisesti. Mahtavaa.

Hän artikuloi hyvin selkeästi ja puhui rauhalliseen tahtiin – ja hän käytti sanavarastoa joka ei sisältänyt mitään maailman vaikeimpia sanoja. Mahtavaa!

Itse hotelli oli kyllä aivan luksusta. Jopa niin luksusta että ainakin minulla tuli mieleen että varmasti halvemmallakin vaihtoehdolla olisimme pärjänneet. Mutta hotelli kuului osana ostamaamme pakettia, joten kaipa sen sitten sulatteli jotenkuten (;

Pakettiin kuului Cuscon lisäksi tuo kaikkien odottama Macchu Picchu.

Nukuimme sikeästi ja oikein mukavasti. Huoneet olivat 3 hengen huoneita ja sain kämppiksikseni ranskalaisen kaverini Julienin lisäksi espanjalaisen Manun. Hyviä tyyppejä molemmat. Huoneen tärkeimmät asiat, eli sängyt olivat isoja ja mukavia. Ei tarvitse edes sanoa kuinka mukavaa niissä oli nukkua. Nukahdin varmaan sekunnin sadasosassa kun pääni tyynyyn painoin.

Aamulla nousimme varhain, tuuduttauduimme lähes nirvanaan lämpimissä suihkuissa ja nautimme oikein makoisan aamupalan. Tuoreita sämpylöitä, voita, marmeladia, munakkaita ja tuoremehua. Taas oikein luksusta, mutta taas minulla kävi mielessä että hitto mitähän tämäkin lysti kustantaa. Macchu picchun näkeminen ei mikään halvin kokemus kyllä ole. Mutta samalla ymmärrän kyllä että paikalliset sen ”näyttämisestä” turisteille kiskovat isot rahat. Näin se maailma pyörii.

Macchu picchu

Matkamme kohti kadonnutta Inkakaupunkia lähti junalla Cuscosta ja matka tulisi kestämään noin 2-3 tuntia muistaakseni. En ole aivan varma, koska en muista kovin tarkasti ajan määritteitä koko matkan ajalta. Kelloa en kantanut ja eipä sitä paljoa kiinnostanut tietääkkään. Lomalla kun ollaan. Alkumatkasta jouduimme tekemään zigzag liikettä, eli juna matkasi pari kilometriä ja peruutti toisia kiskoja pitkin ylemmäs ja tuota toistimme neljästi. Tämä siksi koska korkeuserot olisivat muuten kohtuu tiukkoja junaparalle. Itse juna oli kyllä aikamoinen idän pikajuna. Turisteja täynnä ja oikein vanhanaikainen ja mukava. Tilaa oli paljon ja ainakin meidän ryhmämme sitä käytti hyväkseen ja paikkoja vaihdeltiin useasti ja tiuhaan tahtiin.

Itse tuijotin lähinnä ulos ikkunasta, kuuntelin ipodistani musiikkia ( varsinkin loppumatkan vuoristot yhdistettynä The Cinematic Orchestra – ”Burn out” kappaleen melodioihin toi taas mieleen vallan hypnoottisia ja rauhoittavia sielunmaisemia ) ja otin kuvia avoimesta ikkunaluukusta. Näköalat olivat mahtavat ja toimi aivan uskomattomana alustuksena tuolle kokemukselle. Junaradan vieressä virtasi joki ja voimalinjat leikkivät poliisia ja rosvoa junaradan kanssa välillä ylittäen kiskot ja joskus kadoten viidakkoon – mutta vain ilmestyäkseen uudelleen kiskojen viereen kuin uskollinen koira. Aivan mahtavaa.

Pitää kyllä mainita että kateeksi kävi ihmisiä jotka matkasivat Macchu Picchuun pitkin inkareittiä, eli useita päiviä samoillen. Kävellen. Miten tuo pitäisi sanoa. En minä tiedä. Vaeltaen? Niin kai.

Näin ikkunasta pariin otteeseen kyseisiä ryhmiä ja en voi sanoa ettenkö haluaisi olla heidän mukanaan junan sijasta. Mutta ryhmämme aikataulu ei olisi sallinut kyseistä reitinvalintaa mitenkään – enkä ollut rehellisyyden nimissä vielä kovinkaan varma oikean jalkani reiden kestämisestä sellaisessa rääkissä. Loukkasin sen hieman ennen reissua jalkapalloa pelatessa ja reisi kyllä välillä muistutti olemassaolostaan vihlomalla tai muuten vain kiukuttelemalla. Varsinkin kun iso, painava rinkkani oli selässäni.

Junamatkan aikana pysähdyimme pari kertaa ostamaan tuotteita junaradan varrella parveilevilta paikallisilta. Pari ihmistä ryhmästämme osti heiltä matkamuistoja – matkamuistoja, joiden hinnat olivat kyllä aivan liian korkeita. Mutta sillä hetkellä emme siitä oikeastaan vielä edes tienneet, koska emme olleet shoppailleet matkamuistoja vielä sinä vaiheessa ollenkaan. Varsinkin Julienin ostama kaulakoru kolminkertaisella hinnalla aiheutti naurua meissä ja ketutusta hänessä. Muistutan häntä vieläkin asiasta jos jokin asia tuntuu kalliilta. ”No ei tuo nyt niin kallis ole. Maksoithan siitä kaulakorustakin maltaita”. Vitsi, jota hyvin usein seuraa puukäsi. Kjeh kjeh.

Saavuimme Macchu picchun ”juurella” sijaitsevaan.. niin. Milläköhän nimellä sitä kutsuisi. Turistikylä ehkä paras sana. Ravintoloita, hotelleja, matkamuistoja & juna-asema. That’s it.

Sieltä nousimme bussiin ja aloitimme viimeisen erikoiskokeen kohti Macchu picchua. Ja kun sanon erikoiskokeen niin en tarkoita sillä huonoja ajo-olosuhteita jotka saisivat Tommi Mäkisenkin vapisemaan – vaan sitä kuinka erikoinen se matka oli. Kuvitelkaa helvetin korkea vuorenrinne jota pitkin menee zigzag kuvioinen tie joka on juuri ja juuri tarpeeksi leveä yhdelle minibussille. Ja kuvitelkaa minkälainen näköala siitä avautuu. Tai no. Autan hieman kuvittelua. Tässä on kuva kyseisestä rinteestä.

Aivan uskomatonta. En muista kokeneeni mitään niin mieltä hivelevää vähään aikaan. Vähänpä minäkin tiesin, koska pyörsin tuon lauseen n. 15 min myöhemmin kun Macchu picchu siinsi edessäni.

Macchu picchu. Mitähän siitä sanoisi. Tai olisi mieltä. En oikein tiedä. Sanattomaksi se veti. Aivan uskomattomat näköalat ja eihän sellaista nyt mitenkään pysty sulattelemaan kerralla. Istuskelin kielekkeen reunalla ja tuijottelin horisonttiin. Mietiskelin kaikenlaista maan ja taivaan välillä, eikä se mikään ihme ollut kun tuntui että olin fyysisesti juuri kyseisessä paikassa. Maa näkyi ties kuinka monta sataa metriä alapuolellani ja tuntui että taivas oli lähempänä kuin koskaan. Käsinkosketeltava tunnelma ympyröi minua koko tuon vierailun ajan, ja siitä huolimatta että olin ihmisten ympyröimänä kokoajan tuntui se reissu hyvin henkilökohtaiselta ja vahvalta.

Sen lisäksi että tuo matka oli yhdelle maailman kauneimmista kohteista, oli se myös matka itseeni. Paljon sanottu, mutta olen oikeasti sitä mieltä että lähdin sieltä myös jotain muuta mukanani kuin vain leiman passissa. Muutenkin koko tämä reissu tänne etelä-amerikkaan on tuntunut yhdeltä isolta itse-etsiskelyltä ja tuo reissu oli aika iso annos sitä.

En tiedä totuuden nimissä mitä tuosta paikasta kirjoittaisi.

Yksi maailman ihmeistä ja allekirjoitan sen kyllä täysin. Matka sinne ja varsinkin viimeinen bussireissu pitkin rinnettä jää mieleen loppuelämäkseni. Siitä ei ole minkäänlaista epäilystä. Ja kun viimein kaupunki näkyy vuorenrinteessä.. Ei piruvie. Melkeinpä teki mieli heittää paita rotkoon ja avata rintalasta opiskelijakortilla ja uhrata sydän auringolle. Mutta hillitsin itseni ja päätin että nyt ei ole uhrilahjan aika.

Suosittelen lukemaan ( englanninkielisen ) wikipedia-artikkelin Macchu picchusta. Paljon hyvää tekstiä, toisin kuin suomenkielinen versio joka lähinnä vitsi vähäisen sisällön vuoksi.

Auringon palvomiseen tarkoitettuja alttareita, uhrialttareita, kalentereita, varastoja, asutuksia ja mykistävää arkkitehtuuria. Ei voi kyllä kieltää inkakulttuurin viehätystä ja heidän edistyksellisyyttä.

Kukaan ei tiedä miksi Macchu picchun kaupunki tyhjeni, koska espanjalaiset valloittajat eivät sitä koskaan löytäneet. Itse kaupunki tuli länsimaalaisten tietoisuuteen vasta vuonna 1911. Sitä en tosin yhtään ihmettele, koska sen verran erikoisella paikalla se on ja varsinkin kun se alkuperin löydettäessä oli aivan viidakon ja kasvuston peitossa.

Erinomainen matkakohde ja ainoa miinuspuoli paikassa oli juuri tuo samainen asia.

Niin paljon turisteja että melkein rupesi heikottamaan. Ja jos halusit kuvata näkymiä rauhassa niin se vaati kärsivällisyyttä ja nopeita reaktioita. Kun viimein saat odotettua että japanilainen pariskunta on saanut kuvattua toisiaan niin seuraava pariskunta tuleekin jo objektisi eteen ja joudut taas odottamaan tai kehoittamaan heitä kohteliaasti suksimaan.. hieman sivummalle.

Onneksi sain kuvattua paljon ja voi että mitä kuvia sieltä tarttuikaan muistikortille. Jos objekti voisi puhua, niin laajakulmalinssini varmasti kiittisi minua kyynel silmässään tuosta päivästä. Taas tuli todistettua kuinka täydellinen matkakumppani laajakulmalinssi on maisemakuvauksessa. Paras ystävä.

Vieressä japanilainen turisti yrittää saada kuvaan maisemien lisäksi itse Macchu picchua ja sen lisäksi vielä taivasta pilvineen ja jos mahdollista niin hieman myös vuorta minkä päällä hän seisoo. Mutta ei onnistu ei. Hän turhautuu ja nappaa 4 eri kuvaa joita hän varmaan myöhemmin kotonaan sitoo yhteen teipin ja neulan+langan kanssa. Itse hymyilen vieressä ja nappaan yhden kuvan jossa nämä kaikki näkyvät – ja vielä hieman lisää (:

Paras ystävä.

Seurasimme kohteella opasta, joka ei oikeastaan säväyttänyt juuri lainkaan. Hän puhui tietysti asiallisesti kohteesta jne. Mutta hieman suoraan sanottuna vitutti kun hän halusi hiihtää koko kohteen läpi ennätysvauhtia. Ja kokoajan hoputtamassa. Itse tein sen ratkaisun että jätin hänet omaan arvoonsa ja kuvailin ja tein mitä lystäsin. Pidin ryhmän kyllä kokoajan ( noh, okej.. suurimman osan ajasta ) näköetäisyydellä etten eksyisi.

Tämä kuva menee suoraan suosikkikuviini koko ”valokuvaajaurani” aikana. Hyvin henkilökohtainen kuva tosin, mutta mielestäni oikein onnistunut olosuhteet huomioon ottaen. Aika once in a lifetime tyyppinen otos! (:

Kun palasimme takaisin turistikylään niin juoksimme buffettiin. Miksi juoksimme? Koska se oli sulkeutumassa ja jokaisella meillä oli niin kova nälkä että pelkkä ajatus sapuskasta odottamassa meitä muutti jokaisen väsyneen matkalaisen Carl Lewismäiseksi juoksukoneeksi.

Syöpöttelimme seisovassa pöydässä noin tunnin ajan ja sen jälkeen lähdimme takaisin Cuscoon junalla. Matka takaisin tuntui ainakin kaksi kertaa pidemmältä koska kaikki olivat aivan puhki. Tapoimme aikaa mm. laulamalla. Jokaisen maan edustajat joutuivat/pääsivät laulamaan jotain omalla kielellään. Itse en tästä juurikaan pitänyt, koska en kovinkaan kummoinen laulaja ole. Mutta siitä huolimatta läväytimme suomalaisten tyttöjen kanssa ilmoille maamme-laulun :D

Hotellille päästyämme kaikki kävivät pikasuihkussa ja sitten suuntasimme kaupungille syömään & juhlimaan.

Porukassamme oli 2 kasvissyöjää, tai vegaania. Tai miksi niitä pitäisi kutsua, jotka eivät suunnilleen suostu syömään mitään mikä jättää varjon.. En minä tiedä. Jäi epäselväksi hieman.

Oikean ravintolan löytäminen koko porukalle oli helvetin ärsyttävä prosessi. 90% ravintoloista sanoi suoraan että minkäänlaista erillistä kasvisvaihtoehtoa ei löydy. Ja sitten menimme taas seuraavaan.. Ja tätä toistimme useasti. Ja hermothan siinä ehti jo mennä kun nälkäisiä olivat ihmiset.

Viimein löysimme italialaista ruokaa tarjoavan ravintolan ja pääsimme vihdoin tilaamaan ruokaa. Itse ostin pizzan mikä oli todella hyvää. Harmi että muuten oli hieman huono ilta minulla menossa. Tuntui jotenkin että kaikki on perseestä ja väsymys vaivasi. Jonkinlaista lapsellista kiukuttelua siis. Johtui varmaan väsymyksen, pitkän päivän ja nälän yhtälöstä. Celine, ranskalainen vaihtari ja erittäin hyvä ystäväni, totesi että olen kuin pieni peikko joka kiukuttelee sillan alta. Hienosti sanottu ja varmasti osui kuvaus juuri eikä melkein kohdalleen. Siirryimme ruoan jälkeen diskoteekin puolelle ja sittenhän se meikäläisenkin ilta parani huomattavasti.

Heti diskoon sisään päästyämme – diskoon jonka nimi oli muuten MAMA AFRIKA :D – suuntasin nokkani tanssilattialle, koska siellä soi Daft Punk – ”Stronger” biisistä tehty club miksaus. Biisi, joka on viimeaikoina ollut muutenkin paljon tapetilla Kanye Westin tehtyä biisistä oman versionsa. Se pisti kyllä tanssijalan vipattamaan samantien ja niin kuin mainitsinkin niin kaikki mustat ja synkät ja ärripurri pilvet lähtivät pääni päältä. Groovy!

Aamupalan nautittuamme, aivan liian vähäisten unien jälkeen, kiertoajelumme jatkui kokien lisää Cuscon inkapaikkoja ja muita kulttuurisia kokemuksi. Hienoja paikkoja ja varmasti olisi näkemisen arvoista ollut nähdä tuo kulttuuri kulta-aikanaan. Ja kun sanon kulta-aika niin sitä se kyllä kirjaimellisesti myös oli. Jos joku seinä heidän temppeleissään ja muissa pyhissä paikoissa ei ollut päällystetty kullalla niin se oli vähintään hopeoitu. Aika tajutonta.

Jossain vaiheessa kiertoajelua pysähdyimme shoppailemaan matkamuistoja, eli toisinsanoen pysähdyimme neuvottelemaan hinnasta. Sitä se kaupanteko oli. Tinkimistä ja tinkimistä. Jotkut eivät sitä harrastaneet, mutta minä ja Julien olimme oikein kunnostautuneet siinä. Tingimme hinnat hyvin alaspäin ja näin vältyimme maksamasta tavaroista suoranaisia turistihintoja. Tämä kyllä tuli pienen hinnan kanssa; emme shoppailleet niin paljoa kun muut koska vietimme niin paljon aikaa hinnasta neuvotteluun :D

Eli muilla oli kassit ja laukut täynnä tavaraa ja meillä oli 2-4 tavaraa per mies. Hieman harmitti mutta kun kuulimme että shoppailuun tulisi vielä pari muuta mahdollisuutta niin totesimme että eiköhän tämä tästä. Ja muutenkin mielemme kirkastuivat kun kyselimme mitä ihmiset maksoivat matkamuistoistaan ja kun huomasimme että maksoimme samoista tavaroista paljon vähemmän (;

Itse ostin Perun reissulta vaikka mitä tuliaisia ja matkamuistoja. Tosin suurimman osan itselleni. Olenkohan hieman liian itsekäs. Tiedä häntä. Mutta varsinkin kivestä veistetyt pienet patsaat ja esineet olivat hyvin paljon mieleeni ja niitä tuli osteltua paljon. Vaatteita ei niinkään tarttunut mukaan. En tiedä pitäisikö noita kuvailla vai jättää vasta suomessa näytettäväksi. Noh.. Ehkä minä kuvailen niitä joku päivä jos tylsyys iskee. Mutta ehdottomasti suosikikseni nousi iso kivinen puuma, joka tulee olemaan päräyttävän kunnioitettava näky kirjahyllyssäni siellä kotosuomessa.

Päädyimme jälleen seisovan pöydän ääreen. Mutta tälläistä en ole koskaan ennen kokenut. Aivan uskomattomat tarjoilut. Kaikki oli todella maukkaan näköistä ja sen lisäksi tarjolla oli hyvin paljon perulaisia erikoisuuksia, mitkä tietenkin toivat kokemukseen vielä pientä lisäpontta. Varsinkin perunoiden kanssa nautitut erilaiset kastikkeet, ns. dipit, olivat aivan suussa sulavia ja niiden väriskaala oli suunnilleen samat mitkä sateenkaaressa! Tosi upeata ja maukasta. Tai noh. Ei kaikki aivan niin maukasta ollut – tietenkään kaikki ei maistunut mutta kaikkea kokeilin. Ja kaikille jotka minut tuntevat hyvin tietävät että tuo on iso muutos ruokailutottumuksiin (:

Jokainen syöpötteli vatsalaukkunsa äärirajoille asti. Sulattelimme ateriaa hieman samalla kun taustalla soitti kaksi perulaista miestä perinteisiä perulaisia rytmejä. Livenä ja aidoilla soittimilla. Todella hyvä meininki siis.

Aterian jälkeen suuntasimme taas yhdelle inkarauniokohteelle. Tosi upeita kyllä. Ja täytyy ihmetellä kyllä miten ne ovat säilyneet niin hyvin. Pientä korjailua ja rakentelua on kuulemma harrastettu mutta suurimmalta osalta aivan alkuperäistä jälkeä. Mykistäviä rakennelmia ja infrastruktuureja. Varsinkin korkealla vuorenrinteessä sijaitseva iso varasto joka on toiminut heidän aikanaan isona jääkaappina ( tuuli toimi jäähdyttäjänä ) oli älyttömän nerokas veto. Tosin jos vain halusi jotain pientä niin ei sinne ihan helposti kiivennyt. Tai mistäs sitä tietää minkälainen systeemi heillä siihen on ollut. Jonkinlainen hissijärjestelmä ehkä. En tiedä.

Hotellille taas. Siellä tytöt pitivät huoneessaan pienen näytöksen missä he esittivät paikallisia myyjiä ja Julien esitti jenkkituristia joka halusi ostaa matkamuistoja. Tulin huoneeseen kesken kaiken ja liityin mukaan leikkimään jenkkituristia ja esitin roolia hyvin ja äänekkäästi. Vähänpä minäkin tiesin taas. Nimittäin tytöt kuvasivat koko juttua huoneen nurkasta ja en huomannut sitä ollenkaan. He hetken jo luulivat että menisi video pilalle kun tulin huoneeseen mutta AH! olinkin hetkessä hyvin kiinni ja onneksi seikkailumieltä löytyy minulta niin en videota pilannut vain tein siitä 457.8% mielenkiintoisemman. Ja hyvät naurut irtosivat kun jälkikäteen videota katsoimme :D

Kävimme syömässä taas ulkona ja itse tilasin alpakanlihaa eteeni. Eli laaman sukulaista, alpakkaa. Alpakka on lähinnä villan- ja lihantuotannossa kova sana. Söpöjä vesseleitä mutta ai että miten maukkaita! Nam. Todella hyvää lihaa. Ja ah miten mureata. Ihan suli suussa.

Seuraavana päivänä taas kerran jatkui meidän kiertoajelut pitkin Cuscoa. Hieman jo turistimeininki rupesi puuduttamaan, koska taas kerran näimme vain lisää inkaraunioita ja hienoja maisemia. Kuulostaa varmaan typerältä, mutta hieman alkoi jo tulemaan sellainen ”Been there, done that” meininki. Onneksi sentään jotain uutta maustetta tähän soppaan saatiin kun vierailimme mm. isossa katedraalissa sekä keskeisessä inkamuseossa missä oli maalauksia ja alkuperäisiä kivirykelmiä. Kyllä. Lisää kiviä. Mutta nämä olivat säilyneet todella hyvin ja melkeinpä vapaana ajan hampaan nakerruksesta.

Shoppailimme hieman ( itse ostin aurinkolasit ja rupesin keräilemään minilippuja maista joissa olen vieraillut ) ja sitten menimme syömään. Ravintola oli kamala, halpa ja hirvittävä. Ruoan tulo pöytään kesti jopa tunteja joillakin ja itse ruoka oli kohtuu kamala kokemus. Ainoa positiivinen asia oli että söimme MARSUA.

Perulainen erikoisuus ja ainakin se näytti kohtuu karmivalta jos ei muuta. Mutta ihan ok makukokemus se oli, hieman kanan makuista. Tosin paljon sitkeämpää. Pitäähän sitä kokeilla kun kerran elämässä moinenkin tilaisuus tulee. En kyllä ehkä toiste tilaisi (:

Sen jälkeen ohjelmassa oli perinteinen perulainen tanssiesitys. Tylsää. He tanssivat erilaisia perulaisia tansseja ja pukeutuivat eri maakuntien perinteisiin asuihin jne. Blah blah. Kaikki tanssit ja asut näyttivät kohtuu samalta hutulta ja orkesterin soittama musiikki taisi olla täysin sama biisi sen koko tunnin kestäneen esityksen ajan. Ei iskenyt ei.

Cusco oli upea kaupunki ja pidin siitä paljon. Suosittelen kyllä käymään jos Perussapäin pyöritte. Ainoa miinus paikassa on turistien määrä joka on aika hirvittävä. Ja yksinomaan Macchu picchun takia. Mutta ei sen kanssa voi kun elää (:

Puno

Pikakelausta eteenpäin ja olemme bussissa matkalla kohti Puno nimistä kaupunkia, joka on kuuluisan Titicaca järven rannalla. Hassuna erikoisuutena bussissa matkasi pieni lammas samaan aikaan. Mitä helvettiä. Kuvitelkaa tilanne että olette menossa Helsingistä Seinäjoelle expressbussilla ja viereen istuu vanha mamma jolla on laukussa pienen pieni lammas. Ja se haju. Ja se ääni. Ja se haju. Ja voi että sitä ääntä. Määä—ä–ä-äääää! Koko yön. Hermot meni kyllä useasti. Onneksi mamma lähti puolessa välissä matkaa pois bussista ja matka jatkui ilman villantuottajia kyydissä. Saavuimme Punon bussiasemalle hyvin aikaisin aamulla. Aurinko teki juuri nousuaan horisontista kun katselimme ympärillemme että minkälainen paikka tämä Puno nyt sitten on. Tämän hyvin kuuluisan järven viereinen kaupunki! Eli pieni kaupunki ja iso järvi.

Muuta kyseisestä kaupungista ei voi sanoa vaikka kuinka yrittäisi. Ei siellä ollut yhtään mitään.

Paitsi Titicaca.

Titicaca

Valtava, ja nyt oikeasti tarkoitan VALTAVA, järvi. Etelä-amerikan suurin järvi ja maailman korkeimmalla sijaitseva kaupallista liikennettä omaava järvi. Kaunista aluetta, mutta suurimman vaikutuksen ei tehnyt itse järvi vaan kansa joka järvellä eleli. Uros-saarilla eleli kansa jotka ovat rakentaneet asumuksensa kelluvalle saarelle. Kaisloista tehty saari siis todellakin kellui veden päällä ja minkäänlaista kosketusta pohjaan ei minun käsittääkseni ollut ns. ankkureiden lisäksi.

Nousimme ”maihin” yhdelle kyseisistä saarista ja saimme pienen oppitunnin alueen historiasta ja itse kaislasaarista. Saarella asui n. 15 ihmistä ja he poseerasivat meille ja myivät matkamuistoja. Eli aika turistimainen meininki velloi.

Järveltä rantauduimme myös saarelle jossa nautimme lounaan. Mutta ennen kuin pääsimme ruokaan käsiksi niin meidän piti nousta 500 askelmaa ylöspäin. En kyllä laskenut askelmia mutta kyllä niitä ihan tarpeeksi oli! Varsinkin kun olimme sillä hetkellä n. 3800 metriä merenpinnan yläpuolella! AAAAAaaaaa. Happea, kiitos. Huonokuntoisimmat porukastamme olivat kovilla nousun kanssa ja pari ihmistä piiputti siihen malliin että kuolo korjaisi. Itse kyllä pärjäsin loistavasti ja oli hyvä huomata ettei se kunto nyt ihan täysin ole rapistunut. Odotimme että kaikki pääsisivät ylös ja autoimme heitä ( tosin olisivat osa voineet auttaa itseään ja ajatella ennen kuin pukeutuivat kokomustaan päivänä jona menemme järvelle suoraan porottavan auringon alle.. ).

Ruoka oli hyvää. Tilasin kalaa, mutta en ole aivan varma mikä kala oli kyseessä. Hieman siikamainen ja maku oli todella maukas! Nam nam. Alkupaloina saimme myös perinteisen perulaisen kasviskeiton ja se jos jokin oli maukasta!

Kun palasimme takaisin Punoa kohti laivallamme tein pienen virheliikkeen. Ja kun sanon että pienen, niin tarkoitan että aika megalomaanisen. Nimittäin menimme Celinen ja Julianin kanssa laivan yläkannelle ja noh. Nukahdimme sinne! Apua.

Aurinko ei tuntenut armoa vaan poltti kasvoni täysin :D Hauskaa oli kun olin punainen kuin liikennemerkki. Nolotti. Ja nolotti myös seuraavan viikon kun punotusta kesti ja kesti. Ensi kerralla en nukahda aurinkoon. Ei meillä suomalaisilla moiseen ole varaa.

Titicacasta jäi mieleen tappavan armoton aurinko, upeat maisemat saarelta mihin rantauduimme syömään ( näimme Bolivian puolelle sieltä! ), kaislasaaret ja ihmiset jotka asuivat siellä sekä itse järven järkyttävän suuri koko.

Pikakelausta taas hieman ja olemme tekemässä lähtöä Punosta kohti Tacnaa perun ja chilen rajalla, ja josta matkamme jatkuisi Arican kautta takaisin Santiagoon.

Ohessa kartta reissustamme. Tein sen ranskalaiselle kaverilleni hänen pyynnöstään niin ajattelin että miksen itsekkin tätä tänne pistäisi! Eli tässä reittimme:

Bussimatkat sujuivat hyvin ja varsinkin viimeinen tappomatka Arica -> Santiago, joka kesti hulppeat 30 tuntia oli oikein mukava reissu loppupeleissä. Vaikka pysähdyimme vain kahdesti koko matkan aikana (!!) ja muutenkin ruokatarjoilut eivät mitään kovin erikoista olleet – oli se silti mukavaa olosuhteisiin nähden. Olosuhteethan olivat ne, että olimme nähneet vaikka mitä upeata ja mahtavaa ja sielua paijaavaa – mutta nyt todellisuus ottaisi taas niskaperseotteen meistä ja matka kotiin on tosiasia. Monilla alkaisi koulu seuraavana päivänä ja osalla porukasta oli kokeita heti kouluun päästyään.

Itse hymyilin ja katselin bussin elokuvatarjontaa – joka oli tällä kertaa ihmeen hyvää. Näin paljon elokuvia mitä en aikaisemmin ollut katsonut tai muuten vain nähnyt pitkään aikaan, mm. Deja Vu, Reign of Fire, The Guardian ja The Gladiator.

Palasimme Santiagon saastepilveen kello 20 maissa ja hyvästelimme porukan. Taksi kohti kotia ja pää tyynyyn, itkemään koska loma oli ohi tai hymyilemään muistellessa mitä kaikkea koimme reissulla. Kukin tyylillään.

Itse tyydyin hymyilemään leveästi.

---